tiistai 31. maaliskuuta 2015

Kuin huonossa scifi leffassa

Osaamattomuus ei tunnu kivalta. Uuden opettelu vaatii sen sietämistä ja monesti vielä useaan kertaan. Eikä oppiskäyrä todellaakaan aina ole selkeälinjainen ja nousujohteinen. Kuilu taidon hallinnan ja osaamattomuuden välillä voi tuntua leveältä ja syvältä kanjonilta. Aina ei vaan pitkäjännitteisyys ja urheus riitä tuon kanjonin ylittämiseen ja monesti tuntuu, että kun etenee yhden askeleen eteenpäin, niin jo seuraavassa hetkessä peruuttaa kaksi taaksepäin. Näihin, varsin luonnollisiin ja inhimillisiin tunteisiin, kun vielä yhdistää koneen, melko yksinkertaisen koneen, on ainekset tarinaan koneen hyökkäyksestä valmiina.


Käsityötieteen perusopintoihin kuuluu luonnollisesti myös neulonnankurssi, ja tulee se yllätyksenä tai ei, kurssin sisältöön kuuluu myös koneneulonta. Ajatus koneesta, joka neuloo vauhdilla, nostattaa kässäihmisessä ihania, ahneita unelmia suloisista neulepinnoista ja toinen toistaan nopeammin valmistuvista tuotteista. Ja koneet syövät vielä kernaasti ohuita lankoja, niin ohuita, että hurjempaakin neulojaa hirvittää.

Ensikohtaamisistamme lähtien on selvää, että minusta on tullut muukalainen omalla maallani. Laji oli periaatteessa sama, mutta minun ja neuleen välissä oli kone, joka tuntui vaistoavan pelon, epävarmuuden ja kiireen. Niihin se iski siekailematta. Se suhtautui lankavalintoihini penseästi. Yritin todellakin lumota langalla. Tarjosin parhautta, Handun alpakkasilkkikashmir huivilankaa.

Se vaan päätti, että jokin on huonosti tai loukkaantui, kun ei saanut jakamatonta huomiotani ja otti lujasti neuloista kiinni. Mielenrauhasta ja maltillisuudesta ei ollut enää tietoakaan. Hengitin syvään ja pohdin, että koska tämä kurja scifi leffa loppuu. Kierroslukumittari näytti lupaavasti, että olen saanut neuvoteltua itseni yli puolenvälin ja viimeistään silloin silmukat putosivat tai lankaa oli käsittämättömässä syltyssä, siinä kohtaa missä ennen oli se suloinen, elävänvärinen neulepinta.


Irrotin syltyn koneesta. Purin tuon puolivalmiin tuubihuivini. Kerin sen niin hyväksi keräksi kuin mahdollista. Tarkistin, että lanka todellakin juoksee ongelmitta, sillä kone hermostuu huonosti juoksevista keristä ja kun kone hermostuu, on pieni neuloja, Neulemaassa hätää kärsimässä. Siinä ei kuulkaa luomiskammat, kynsipainot tai läppäkoukut auttaneet. Silloin juoksivat silmukat, sadat pienet silmukat, joita et todellakaan halua päästä noukkimaan käsin. 

Yritin olla hermostumatta, vaikka touhu tuntuikin järjenvastaiselta ja vaistoni kehotti minua vain pakenemaan paikalta. Koneneulonta ei todellakaan ollut nopeaa ja koska se ei ollut nopeaa, minun oli vaikea ymmärtää sen mielekkyyttä käsinneulonnan rinnalla. Sillä tuo kone on jäykkä ja yksinkertainen, se notkea osa tätä prosessia on neuloja, jos on. Päätin olla pohtimatta sitä huonoa scifi leffaa ja aloitin uudelleen sen yksinkertaisen, yhdestä kappaleesta muodostuvan pyöröneulepinnan. Luulin valinneeni yksinkertaisen taistelun ja samaan aikaan olin kiitollinen, etten ollut valinnut mitään monimutkaisempaa. Työ lähti sujumaan. Vain pieniä, korjattavia pulmia. Pääsin lähemmäs loppua kuin kertaakaan aikaisemmin. Noin 200 kerrosta oli jäljellä ja kone onnistui yllättämään minut jälleen. Portit rävähtivät auki ja kaikki nuo pikkuruiset silmukat olivat pakosalla. Nieleskelin itkua ja manasin, etten enää ikinä koskaan, tämän tehtyäni, tee lähempää tuttavuutta neulekoneen kanssa.



Purkaminen, keriminen, putsaaminen ja rasvaaminen tuntui jo rituaalilta, jota toistin pelonsekaisin tuntein. Järki oli lähtenyt tästä kamppailusta jo kauan sitten. Taistelu oli jo niin pitkällä, ettei enää voinut luovuttaakaan. Väsyneenä ja huonolla mielellä, lähinnä raivolla, sain kolmannella yrittämällä tuubin tarpeeksi pitkäksi. Minusta tuntui, että tässä kurjassa leffassa se kone vaan hyökkäsi ja kosti ilman mitään logiikkaa. Ja luulin loppuakin huonoksi. Ei tietoakaan mistään kathartisista kokemuksista. Voitte uskoa, ettei viimeistelyä tehty hyvissä fiilliksissä. Lähinnä "Siitäs saat ja siitä ja siitä. Ja se on sulle ihan oikein."


Viime syksynä tästä kaikesta oli kulunut tarpeeksi pitkä aika. Vedin tuon ihanan vadelmaisen tuubihuivin kaulaani ja ymmärsin, että sellaista se taidon harjaannuttaminen ja oppiminen on. Se voi siis olla huonoa scifi leffaakin. Huomaisin olevani valmis jatko-osaan; uuteen kamppailuun. Ehkä kyse onkin siitä, että minulla on vielä opittavaa ja koska minusta oppiminen on mielenkiintoista ja kiehtovaa, valitsin Kokeellisen koneneulonnan kurssin tälle keväälle. Ei tuosta masiinasta ehkä ystävää tule, mutta luulen, että opimme elämään sopuisasti rinnakkain ja minä olen saanut opettajalle arvokkaan kokemuksen siitä miltä opettelu ja osaamattomuus tuntuu.

Niin ja tässä leffassa on yksi oscarinarvoinen suoritus. Nimittäin kurssin opettaja. Hän kiireettä ja myötätuntoisesti kuunteli koko tuskastuneen vuodatukseni prosessista ja pyrki tarjoamaan ratkaisuja. Hän on kuin viisas ja hyvä velho tai haltia. Hän rauhoittaa tilanteen, purkaa pelot ja pyrkii pitämään odotukset maltillisina. Hän on läsnä, kuuntelee ja tuntuu, että minun oppimiseni on hänelle aidosti tärkeä asia. Olen oppinut häneltä paljon myös opettajana olemisesta.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Omakohtaista polkua kestävästä kehityksestä

Kerron tässä omia kokemuksiani ja ajatuksiani aiheesta, jota voidaan käsitellä monesta aspektista. Kestävä kehitys on tärkeä, mutta ei kovin yksinkertainen asia.Käsityönopettajan koulutuksessa suoritin ensimmäisenä vuonna kaksikin kurssia, joissa puhuttiin aiheista kestävä kehitys, kestävä käsityö ja hidas muoti. Kiinnostuin aiheesta kovasti ja halusin tietää mitä se oikeasti on. Mistä tavallinen kuluttaja voisi tietää, mitä tarkoittaa kestävä kehitys ja miten toimia sen periaatteiden mukaan omassa elämässään. Näin yhtenä ongelmana ainakin tiedon puutteen, sillä monenkirjavat merkinnät ekologisesti tuotetusta eivät välttämättä kerro kuin osan totuudesta. On myös vaikeaa tietää ennakolta, mikä tuote on kestävä ja laadukas ja mistä vaatteesta tulisi kestosuosikki. Laatukaan ei ole tässä aina ratkaiseva tekijä.Brundtlandin komission raportissa vuodelta 1987 kestävä kehitys määritellään näin: ”Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa”.Kalskahtaa komealta, mutta ei auennut minulle vieläkään, halusin edelleen tietää mitä se oikeasti on, ja mitä tarkoitaa esimerkiksi ”kuluttajan osallistuminen designprosessiin”. Halusin löytää taustalta niin konkreettisia esimerkkejä, että kuka tahansa ymmärtää minkälaisista toimista on kysymys.Pääsin alkuun konkretian etsinnässä päästyäni Fletcherin ja Grosen Fashion & sustainability : design for change -kirjan kautta kiinni kolmeen käytännön esimerkkiin. Seuraavaksi kokeilin internettiä ja löysin linkin Fashionista -lehden sivuille, jossa listattiin kymmenen firmaa, jotka voidaan laskea kestävän kehityksen toteuttajiksi. http://fashionista.com/2012/04/10-eco-friendly-fashion-brands-we-can-get-behind  Listaajana tosin ei ole mikään virallinen taho, mutta näiden esimerkkien kautta pääsin jäljille siitä, millaisia toimia kestävä kehitys voi pitää sisällään. Se voi olla esimerkiksi leikkuujätteen minimointia, materiaalin värjäämättömyyttä, paikallista tuotantoa, luonnonmateriaaleja, tuunaamista, väriaineiden vähentämistä jne.Noh, periaate alkoi siis valjeta, mutta ahdistus vain lisääntyi: kun tämä kaikki tiedetään, miksi mikään ei muutu? Millaisia tuulimyllyjä vastaan oikein taistellaan?  Ja sitä kautta pääsin vielä perimmäisemmän kysymyksen äärelle: miksi kaikki ostavat koko ajan lisää? Mistä meille on tullut tämä jatkuvan ostamisen tarve?Näihin aikoihin meillä oli kurssitehtävänä oman vaatevaraston inventointi. Perheen hihkuessa vieressä kirjoittelin huikeita lukemia lapulle ja ihmettelin itsekin, miten ihmisellä saattoikaan olla niin paljon vaatteita...Vaikka en ole kova shoppailemaan, olen tosi huono hävittämään mitään. Vielähän joku vaate voi päätyä uudelleen käyttöön, tai ehkä sitä voisi tuunata tai kaventaa lahkeet jne. Toisaalta tajusin tässä vaiheessa myös sen, että kaapissani on oikeasti jopa 20 vuotta vanhoja vaatteita, jotka palvelevat edelleen moitteettomasti. Valitettavasti on iso kasa myös niitä, jotka odottavat sitä tuunausta tai korjausta.... Joka tapauksessa kyseinen inventointitehtävä ja eritoten sen tulos oli siinä määrin traumatisoiva kokemus, että ryhdyin viettämään ”älä osta mitään” –loppuelämää ja jatkoin pohdintoja siitä, miten saisin koko maailman mukaan hankkeeseeni. Tuunailin ja uusiokäytin, mutta minusta tuntui, että näin ei maailma vielä muuttuisi tarpeeksi. Tuunailukaan ei oikein onnistunut: 90-luvulla vaatteet olivat totisesti leveitä ja ihanan värisen takkini muodistamisyritys kaventamalla oli iso operaatio, jonka lopputulos ei ollut vaivan arvoinen. Takki on edelleenkin liian leveä, sillä taskut rajoittivat miehustan kaventamista ja hihoista tulee liian lyhyet, jos niiden pyöriötä yrittää vielä jyrkentää.
Vaateinventaarion jälkeiset toimet muuten vaihtelevat. Jotkut alkoivat sen jälkeen karsia vaatevarastoaan, mutta minä en ryhtynyt siihen. Tosi hamsteri pysyy uskollisena tavoilleen, mutta selitystäkin löytyy: vaatteita on kierrätyksessä ihan tarpeeksi ilman minun panostani. Haluan poistaa varastoani vasta, kun olen varma, että joku vaate on varmasti tarpeeton.Seuraavaksi kohdalle osui kurssi, jossa tutkittiin huippumuotia ja käsityötä. Tätä kautta kirkastuikin muutama tärkeä kestävän kehityksen aspekti:  laatu ja ajattomuus. Oivalsin, että kestävää kehitystä voi edistää hyvin monella muullakin tavalla kuin hankintalakolla. Loppuviimeksi ”älä osta mitään” ei ole kovin toimiva konsepti. Kaikki se, mitä sanotaan itsensä ilmaisemisesta pukeutumisella, pukeutumisen tarkoituksenmukaisuudesta ja tilanteeseen sopivuudesta konkretisoitui itselleni viimeistään muutaman työtilanteen sekä yhden laskettelureissun yhteydessä. Uudet oikean kokoiset toppahousut todellakin lisäsivät viihtyvyyttäni rinteessä. Tärkeä oppi sekin, että kestävästä kehityksestä voi tulla taakka, jos päädyt rajoittamaan hankintoja siinä määrin, että se vaikuttaa omaan hyvinvointiisi.Nyt olen siis kierroksellani siinä tilanteessa, että ostan taas toisinaan vaatteita. Aiempaan verrattuna ostan vähemmän, mietin päätöstä pidempään ja pyrin tarkemmin miettimään, ovatko vaatehankintani varmasti minun tyylisiäni. Ekologisuus pohdituttaa ja minua vaivaa, etten pysty luotettavasti selvittämään mistä ja miten vaate on tehty. En ole kuitenkaan asettanut mitään ketjua boikottiin, sillä esimerkiksi pitkähihaisen T-paidan hihat ovat tarpeeksi pitkät vain HM:n tuotteessa. Se saatetaan valmistaa eettisesti epäilyttävissä oloissa, mutta jos vaihtoehtona on ostaa huonommin sopiva ekologisesti varmempi tuote, onko loppujen lopuksi epäekologisempaa, jos jälkimmäinen jää käyttämättä liian lyhyiden hihojen takia? Mielenkiintoinen pohdinta.Omaan käyttäytymiseeni pystyn siis vaikuttamaan, suuriin asioihin, kuten vaatevalmistajien toimien muuttumiseen yksi ihminen yksinään ei niinkään voi vaikuttaa. Uudenlainen yhteisöllisyys voisi tuoda muutosta siihen, ettei shoppailu olisi niin tärkeä ajanviete. Jos käyttäjät voisivat vaikuttaa siihen, millaisia vaatteita voivat ostaa, uusintaostamisen tarve olisi ehkä pienempi. Nythän valmisvaateteollisuus sanelee mitä on saatavilla. Vaatteiden teettäminen oman maun mukaan taas vaatii enemmän aikaa ja vaivaa käyttäjältä. Tietoa aiheesta on paljon, mutta ajattelun ja asenteiden muuttuminen on todella hidas prosessi.Tällaisessa vaiheessa siis on omakohtainen kierrokseni kestävän kehityksen aiheen tiimoilta. On ollut jännittävää nähdä, miten asiasta karttunut tieto on vaikuttanut ajatteluuni eri vaiheessa.  Olen kokenut todella hienoja ahaa-elämyksiä. Jää nähtäväksi mihin tässä vielä päädytään.

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Kirjoneuleen salainen resepti

Onneksi sitä uskaltaa innostua, vaikka takana on huonoja kokemuksia. Kirjoneule on vienyt minut ihaniin paikkoihin. Pikkuhiljaa ja salakavalasti kirjoneule houkutteli minut puolellelleen. Olen myös ymmärtänyt olla haukkaamatta liian suurta palaa kerralla. Valoittavia tekijöitä ovat olleet yksinkertaisuus, lyhyet lankajuoksut, suuret toistomäärät sekä alpakkalanka. Toimiihan tuo villallakin, mutta alpakkakirjoneule laskeutuu minusta kauniimmin.

Talvemme ei ole ollut Helsingissä erityisen kylmä ja hyvin vähäluminen, mutta silti tuohon kylmään ja harmaaseen aikaan tarvitaan lohtua. Sitä nämä suunnittelemani myssyt todellakin ovat. Halusin tehdä paksun ja pehmoisen, pohjoismaisesta kirjoneuleesta ammentavan hiippamyssyn tupsuineen päivineen. Aloitin tuosta turkoosi-harmaasta myssystä. Ajattelin siitä ystävänpäivälahjaa. Neulominen oli koukuttavaa ja myssy valmistui hyvissä ajoin. Siinä innostuksen ja ystävänpäiväajatusten huumassa päädyin sitten tekemään itselleni myssyn samalla idealla. Ja siinä sitten oltiin niin suloisina saman sarjan myssyissä, kun ystävänpäivä koitti.


Myssyt rakentuvat siis kahdesta eri neulepinnasta sekä muutamasta kavennuskerroksesta. Halusin kaksinkertaisen taitteen ja voih miten suloiselta tuo napakka kaksikertainen jouste tuntuu, kun myssyn saa päähänsä. Kirjoneule on käytännössä kaksikertainen ja lämpöinen ja pehmoinen siis sekin. Lopuksi tein kavennukset muutamalla kerroksella, yhdellä värillä. Vihreä-valkoisen hattu on hiukan syvempi kuin tuo turkoosi-harmaa. Alpakkakin tuntuu hyvin pysyvän napakkana, kun tein jousteen pienemmillä puikoilla ja vähemmällä silmukkamäärällä. Ja lopuksi, kun ymmärtää vielä päätellä aloituslangan ns. oikealle puolelle, niin se ei sitten vahingossakaan vilku, kun taite on käännettynä paikalleen.

Tupsut tein muovisella tupsukehikolla. En ollut sellaista aikaisemmin käyttänyt. Hyvin pärjää varmasti ilmankin, mutta minusta tupsukehikko on varsin toimiva väline. Tupsut ovat villasekoitelankaa. En nähnyt tarvetta hölvätä ihanaa babyalpakkalankaa niihin ja sattuipa vielä niin hyvin, että tupsulangatkin löytyivät omista varastoista.

Minua inspiroiva mahdollisuusavaruus aukeaa siis kahden silmukan levyisellä mallikerralla. Kaikkea haluamaani en ole vielä kokeillut, joten saahan nähdä mikä houkutta seuraavaksi.


Pipojen tarkemmat tiedot löytyvät Ravelrystä: I'm your Valentine Beanie & Would you be my Valentine Beanie. Kirjoneuleekaaviot on tehty Knitting iChart- ohjelmalla.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Matkaneule


Terveisiä Sisiliasta! Lomailin viime viikon siellä. Blogistani ei ole tulossa matkustusblogi, joten en sen ihmeemmin käy erittelemään tekemisiäni tai kokemuksiani. Tukikohta oli Palermossa. Yhteenkään lanka/käsityökauppaan en siellä törmännyt. Knitmap ilmaisi kahden olemassaolosta, mutta ne eivät osuneet reiteilleni. Koruaskartelijalle siellä sitten oli tarjontaa sitäkin enemmän. Muutamassa sellaisessa liikkeesä kävin. Valikoimat olivat suuret, laatu näytti yllättävän hyvältä ja hinnatkin olivat laatuun nähden kohtuulliset. Minusta heidän myyntieränsä olivat suuria ja yksittäismyyntiä oli vähänlaisesti. Minun mukaani lähti nauhat (n. 20 kpl/nauha) punaisia ja valkoisia, kivisiä ruusuhelmiä. 

Varsinaisesti tämä postaus käsittelee matkalla neulomista. Olen yltiöoptimisti neuletuottavuuteni suhteen, mitä matkustamiseen tulee. Matkaneuleitteni valintaa leimaa myös suuri huoli siitä, että neulottava loppuu kesken. Ajatus siitä, että hyvä neuleaika menisi hukkaan tuntuu vaan sietämättömältä. Todellakin, matkakäsityöni ovat pääsääntöisesti neuleita.

Sopivien käsitöiden mukaan pakkaaminen onkin minulle kiistatta se kaikkein haastavin osa matkalle pakkaamista. Tälle lomalle olin päättänyt ottaa mukaan jotakin erityisen makoisaa neulottavaa. Halusin aloittaa jotakin uutta. Vuosi sitten keväällä New Yorkissa Blue Heronin Sade- lanka vei sydämeni. En kertakaikkiaan pystynyt vastustamaan kiusausta. Vyyhti oli suuri ja uskoin sen riittävän huiviin. Heti matkalta palattuani kaivelin Ravelryä tätä lankaa silmällä pitäen ja korvamerkitsinkin sieltä erään mallin.


Jokin kuitenkin iski juuri viimeisen illan pakkaushuumassa, käänsin kelkkani. Päätikin yhdistää tuohon lankaihanuuteen harmaata (kuvassa vasemmalla & alhaalla). Melinda VerMeerin Nymphalidea- malli lupaili hauskaa visuaalista efektiä ja mun suosikkia, verkkopitsiä. Minulle ohje ei kuitenkaan ollut intuitiivinen, eikä minulle oikein valjennut kaikkien kavennusten ja lisäysten merkitys. Värin vaihtokohdaksi oli suunniteltu nurja harjanne, joten sitä vähän muokkailin ja suurensin lyhennetyillä kerroksillä syntyviä verkkopitsiosioita, jotta saisin lankaihanuudelle enemmän tilaa. Tällainen muokkailuhan tarkoittaa purkamista, neulomista ja purkamista ja neulomista. Lopullinen purkutuomio kuitenkin syntyi, kun olin noin puolivälissä valmista huivia ja muoto alkoi hahmottua. En pitänyt huivin muodosta ja minusta olisi ollut tervetullutta, jos siitä olisi ollut ohjeessa kaavakuva. Ohjeessa olevat kuvat ovat kyllä kauniita, mutta eivät kovin valaisevia tuon kappalleen muodon suhteen.

Olin siis lomalla ja minulla oli uskaliaasti vain yksi käsityö mukana. Palasin siihen alkuperäiseen suunnitelmaani ja tuntui jotenkin hyvin helpottavalta ryhtyä neulomaan Martina Behmin Bricklessiä (kuvassa: oikealla ylhäällä). Onnistuin minä tämänkin huivin aluksi tekemään omia tulkintojani ja eka mallikerta tuli neulottua kahteen kertaan, mutta voi pojat miten tämä malli on ihana ja se toimii mahtavasti tuon langan kanssa. Mikä parasta; malli mahdollistaa koko langan neulomisen täksi ihanaksi huiviksi. Tuosta langasta täytyy kyllä todeta, että kaikessa ihanuudessaan se tuskin kestäisi kovin montaa purkukertaa ilman pintavaurioita. Ei minulla kyllä ole sitä enää mitään aikomusta purkaa, vaan siitä tulee ihanin huivi ikinä ja sille onkin tilausta, sillä 2004 Firenzestä ostamani vaaleansininen pasmiinahuivi alkaa olla melkoisen virttynyt.

Voisi luulla, ettei neulominen lentokoneessa enää nykypäivänä ole mikään ihmetyksen aihe. Puisten puikkojen kanssa ei turvatarkastuksessakaan tule pulmia. Munchen-Palermo lennolla neulomiseni kuitenkin aiheutti hämmennystä lentoemännissä. Minulle ei selvinnyt, että mikä siinä oli niin ihmeellistä, mutta aina ohi mennessä piti vähintäänkin hymähtää.

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Sirkun neulojaminä

Olen keski-ikäinen käsityönopettajaopiskelija. Aloitin opiskelun Helsingin yliopistossa syksyllä 2013, ja opintojen aloittaminen oli minulle aivan mahtava juttu.

Olen tehnyt käsitöitä pienestä pitäen. Opettelin virkkaamaan viisivuotiaana. Äiti opetti vuotta vanhempaa siskoani virkkaamaan, ja se oli siskolle todella hankalaa. Seurasin tilannetta vierestä ja opettelin myöhemmin itsekseni saatuani välineet haltuuni. Minulle nimittäin kerrottiin, että minua ei kannattaisi vielä opettaa, sillä olin aivan liian pieni oppimaan tätä taitoa. En ihan tarkaan muista sisuunnuinko tuosta kommentista vai ajoiko minua silkka kokeilunhalu. Taitoani kuitenkin arvostettiin siinä määrin, että sain oman keltaisen lankakerän, josta virkkasin korin ja vyön. Aika innovatiiviset ensimmäiset tekeleet.

Yritin opetella neulomaan jo kahdeksanvuotiaana, ja sainkin jotenkin aikaan oranssi-vihreäraidallisen slipoverin (äiti taisi auttaa siinä aika paljon). Kaikenkaikkiaan neulominen ei kuitenkaan mitenkään kolahtanut. En voinut käsittää, miten kukaan saattoi innostua siitä. Palasin virkkaamisen pariin ja tuolloin aivan uuden peruskoulun käsityönopetuksen mukaan neulominen tuli pakollisena eteen seuraavan kerran vasta neljännellä luokalla, jolloin tehtävänä oli neuloa pipo. Käsialani oli niin löysä, että piposta tuli lörppä ja tosi huono. Neuloin sen uudelleen kesäloman aikana.

Rupesin tosissani neulomaan joskus lukioikäisenä, jolloin neuloin paljon villapaitoja. Siihen aikaan Suomessa ei ollut vielä vaatteiden halpatuontiketjuja, joten neulomalla sai itselleen yksilöllistä päällepantavaa ja langatkin olivat melko edullisia. Neuloin paljon oppitunneilla, onneksi se oli meillä sallittua, sillä se auttoi minua myös keskittymään aiheeseen. Neuloin myös kokeisiin lukiessa ja joskus katsoin siinä samassa lisäksi telkkaria. Niin uskomattomalta kuin se kuullostaakin, menetelmäni oli erittäin toimiva.

Kun lapseni olivat pieniä, neulomisesta tuli uudelleen tärkeä harrastus, sillä neuloin paljon heille. Arki oli useimmiten aika vilkasta ja sotkuista ja tuntui siltä, ettei saanut varsinaisesti mitään näkyvää aikaiseksi. Siksi käsitöiden kautta tuli tärkeää valmiiksi saamisen ja onnistumisen tunnetta. Ompelin myös aika paljon, mutta neulominen muodostui suosikkikäsityöksi, sillä neulomistyö on helppo ottaa esille ja laittaa taas pois. Neulominen on tosi hauskaa ja neulonkin lähes päivittäin. Kesäisin näytän kuitenkin pitävän taukoa. Jos on lämmintä saatan makoilla rannalla päiväkausia tai vaikka yllättäen koukuttua mustikoiden poimimiseen. Yleensä neulon TV:tä katsellessa, luennoilla, automatkoilla. Joskus neulominen vie minua siinä määrin mukanaan, että joudun asettamaan itseni neulomiskieltoon, jotta saan jonkun muun homman, esimerkiksi esseen kirjoittamisen tehtyä (tällaisen tilanteen jälkeen on tietysti erityisen kiva palkita itseään neulomalla ruhtinaallisesti :-D) . Lievitän neulomisella myös ahdistusta ja turvaudun neulomiseen, jos minulla on hermostunut olo, enkä tiedä mitä asialle tekisin. Äärimmäisessä hädässä neulominenkaan ei toimi, vaan käy kuten Rileyn tutkimuksessa eräälle vastaajalle:

“I think the only
time when I really don’t feel like
knitting is when I am very sad.”
Riley et al, Knitting and Well-being, Textile, Volume 12, Issue 1, pp. 34–57

Neulon ehkä eniten villasukkia ja niille on myös eniten kysyntää. Neulon itselleni ja lapsilleni, joskus harvoin myös ystävilleni. Teen mielelläni myös pipoja, lapasia ja huiveja. Usein työt ovat pieniä ja olenkin pohtinut miksi se on nykyään niin, sillä lukioaikoina neuloin villapaitoja ja –takkeja. Suosikkimateriaalini on villa, mutta viime aikoina olen neulonut jonkin verran myös alpakkalangasta. Neulon useimmiten puikkokoolla 3. Neuleen ja neulomisen tuntu on minusta paras juuri tämän vahvuisesta langasta tehdessä ja tämän paksuiset sukat mahtuvat minusta parhaiten saappaisiin.

Teen useimmiten sukat ja lapaset oman suunnitelmani mukaan. Kaksi viimeisintä yritystä neuloa villapaita valmiin ohjeen mukaan eivät ole onnistuneet kovin hyvin. Ehkä se johtuu siitä, etten yleensä halua/viitsi/raatsi hankkia juuri sitä oikeaa lankaa, vaan kokeilen soveltaa johonkin itselle mieluisaan tai jo olemassa olevaan lankahankintaan. Viimeisen vuoden aikana internetin maailma on avautunut minulle aivan uudella tavalla, ja nyt minulla onkin paljon malleja, jotka aion joskus neuloa. On ollut äärimmäisen inspiroivaa löytää oman “heimonsa” luo eri ryhmien ja sivustojen kautta.

Joskus jotkin neuleet jäävät kesken ja yritän jatkaa niiden tekemistä useankin vuoden ajan. Kokemus on kylläkin osoittanut, että tällainen on turhaa touhua, sillä usein takkuisen projektin lopputuoksena valmistunut neule jää käyttämättä. Joskus ongelmana on väärä väri, tai materiaali, joka ei tunnukaan mukavalta iholla. Parempi käyttöaste on niillä neuleilla, jotka onnistuvat kerralla, ja joita tehdään puikot savuten.

Minulla on aina monta neuletta tekeillä yhtä aikaa.  Pitää olla TV-neule (helppoa ja vähemmän keskittymistä vaativaa) ja lisäksi on muita neuleita, jotka ovat jossain muussa tai haastavammassa vaiheessa. Joskus joku neule odottaa pelkkää päättelyä ikuisuuden. Malli- ja koetilkkuja olen tehnyt tosi harvoin, sillä yleensä aloitan suuren innostuksen vallassa, ja mallitilkku hidastaisi minua. Toki purkaminen ja uudelleen tekeminenkin on hidasta, mutta ainahan on mahdollista, että onnistuu ensimmäisellä yrittämälläkin... Yritän parantaa tapojani ja opetella mallitilkun hyödyntämistä. Tosin kaksi viimeisintä yritystä mallitilkun kera eivät ole olleet kovin rohkaisevia, sillä koko meni siltikin pieleen ja jouduin purkamaan. Luulen, että tarvitsen vain tarkkuutta, malttia ja harjoitusta mittaamiseen.  Muuten olen aika tarkka tekemisissäni, korjaan kaikki virheet ja puran tarvittaessa.

Itse tekemieni vaatteiden käyttäminen tuottaa minulle iloa, enkä niinkään piittaa siitä, ovatko ne muiden mielestä muotia. Pääasia on, että tykkään niistä itse.  Pidän väreistä ja muutama vuosi sitten neuloin kaikki Nalle-jämälankani kirjaviksi sukiksi ja kynsikkäiksi, jotka ovat mielestäni erittäin hyvin onnistuneita.


Olen aiemmin tehnyt neuleitani aivan itsekseni, ja olenkin nyt ihan vaikuttunut tästä kandityöhön liittyvästä yhdessä tekemisestä. On tosi antoisaa tehdä tätä projektia yhdessä Lallan kanssa ja pohtia erilaisia asioita neulomisesta ja muusta elämästä!