tiistai 31. maaliskuuta 2015

Kuin huonossa scifi leffassa

Osaamattomuus ei tunnu kivalta. Uuden opettelu vaatii sen sietämistä ja monesti vielä useaan kertaan. Eikä oppiskäyrä todellaakaan aina ole selkeälinjainen ja nousujohteinen. Kuilu taidon hallinnan ja osaamattomuuden välillä voi tuntua leveältä ja syvältä kanjonilta. Aina ei vaan pitkäjännitteisyys ja urheus riitä tuon kanjonin ylittämiseen ja monesti tuntuu, että kun etenee yhden askeleen eteenpäin, niin jo seuraavassa hetkessä peruuttaa kaksi taaksepäin. Näihin, varsin luonnollisiin ja inhimillisiin tunteisiin, kun vielä yhdistää koneen, melko yksinkertaisen koneen, on ainekset tarinaan koneen hyökkäyksestä valmiina.


Käsityötieteen perusopintoihin kuuluu luonnollisesti myös neulonnankurssi, ja tulee se yllätyksenä tai ei, kurssin sisältöön kuuluu myös koneneulonta. Ajatus koneesta, joka neuloo vauhdilla, nostattaa kässäihmisessä ihania, ahneita unelmia suloisista neulepinnoista ja toinen toistaan nopeammin valmistuvista tuotteista. Ja koneet syövät vielä kernaasti ohuita lankoja, niin ohuita, että hurjempaakin neulojaa hirvittää.

Ensikohtaamisistamme lähtien on selvää, että minusta on tullut muukalainen omalla maallani. Laji oli periaatteessa sama, mutta minun ja neuleen välissä oli kone, joka tuntui vaistoavan pelon, epävarmuuden ja kiireen. Niihin se iski siekailematta. Se suhtautui lankavalintoihini penseästi. Yritin todellakin lumota langalla. Tarjosin parhautta, Handun alpakkasilkkikashmir huivilankaa.

Se vaan päätti, että jokin on huonosti tai loukkaantui, kun ei saanut jakamatonta huomiotani ja otti lujasti neuloista kiinni. Mielenrauhasta ja maltillisuudesta ei ollut enää tietoakaan. Hengitin syvään ja pohdin, että koska tämä kurja scifi leffa loppuu. Kierroslukumittari näytti lupaavasti, että olen saanut neuvoteltua itseni yli puolenvälin ja viimeistään silloin silmukat putosivat tai lankaa oli käsittämättömässä syltyssä, siinä kohtaa missä ennen oli se suloinen, elävänvärinen neulepinta.


Irrotin syltyn koneesta. Purin tuon puolivalmiin tuubihuivini. Kerin sen niin hyväksi keräksi kuin mahdollista. Tarkistin, että lanka todellakin juoksee ongelmitta, sillä kone hermostuu huonosti juoksevista keristä ja kun kone hermostuu, on pieni neuloja, Neulemaassa hätää kärsimässä. Siinä ei kuulkaa luomiskammat, kynsipainot tai läppäkoukut auttaneet. Silloin juoksivat silmukat, sadat pienet silmukat, joita et todellakaan halua päästä noukkimaan käsin. 

Yritin olla hermostumatta, vaikka touhu tuntuikin järjenvastaiselta ja vaistoni kehotti minua vain pakenemaan paikalta. Koneneulonta ei todellakaan ollut nopeaa ja koska se ei ollut nopeaa, minun oli vaikea ymmärtää sen mielekkyyttä käsinneulonnan rinnalla. Sillä tuo kone on jäykkä ja yksinkertainen, se notkea osa tätä prosessia on neuloja, jos on. Päätin olla pohtimatta sitä huonoa scifi leffaa ja aloitin uudelleen sen yksinkertaisen, yhdestä kappaleesta muodostuvan pyöröneulepinnan. Luulin valinneeni yksinkertaisen taistelun ja samaan aikaan olin kiitollinen, etten ollut valinnut mitään monimutkaisempaa. Työ lähti sujumaan. Vain pieniä, korjattavia pulmia. Pääsin lähemmäs loppua kuin kertaakaan aikaisemmin. Noin 200 kerrosta oli jäljellä ja kone onnistui yllättämään minut jälleen. Portit rävähtivät auki ja kaikki nuo pikkuruiset silmukat olivat pakosalla. Nieleskelin itkua ja manasin, etten enää ikinä koskaan, tämän tehtyäni, tee lähempää tuttavuutta neulekoneen kanssa.



Purkaminen, keriminen, putsaaminen ja rasvaaminen tuntui jo rituaalilta, jota toistin pelonsekaisin tuntein. Järki oli lähtenyt tästä kamppailusta jo kauan sitten. Taistelu oli jo niin pitkällä, ettei enää voinut luovuttaakaan. Väsyneenä ja huonolla mielellä, lähinnä raivolla, sain kolmannella yrittämällä tuubin tarpeeksi pitkäksi. Minusta tuntui, että tässä kurjassa leffassa se kone vaan hyökkäsi ja kosti ilman mitään logiikkaa. Ja luulin loppuakin huonoksi. Ei tietoakaan mistään kathartisista kokemuksista. Voitte uskoa, ettei viimeistelyä tehty hyvissä fiilliksissä. Lähinnä "Siitäs saat ja siitä ja siitä. Ja se on sulle ihan oikein."


Viime syksynä tästä kaikesta oli kulunut tarpeeksi pitkä aika. Vedin tuon ihanan vadelmaisen tuubihuivin kaulaani ja ymmärsin, että sellaista se taidon harjaannuttaminen ja oppiminen on. Se voi siis olla huonoa scifi leffaakin. Huomaisin olevani valmis jatko-osaan; uuteen kamppailuun. Ehkä kyse onkin siitä, että minulla on vielä opittavaa ja koska minusta oppiminen on mielenkiintoista ja kiehtovaa, valitsin Kokeellisen koneneulonnan kurssin tälle keväälle. Ei tuosta masiinasta ehkä ystävää tule, mutta luulen, että opimme elämään sopuisasti rinnakkain ja minä olen saanut opettajalle arvokkaan kokemuksen siitä miltä opettelu ja osaamattomuus tuntuu.

Niin ja tässä leffassa on yksi oscarinarvoinen suoritus. Nimittäin kurssin opettaja. Hän kiireettä ja myötätuntoisesti kuunteli koko tuskastuneen vuodatukseni prosessista ja pyrki tarjoamaan ratkaisuja. Hän on kuin viisas ja hyvä velho tai haltia. Hän rauhoittaa tilanteen, purkaa pelot ja pyrkii pitämään odotukset maltillisina. Hän on läsnä, kuuntelee ja tuntuu, että minun oppimiseni on hänelle aidosti tärkeä asia. Olen oppinut häneltä paljon myös opettajana olemisesta.

3 kommenttia: