torstai 14. toukokuuta 2015

Sirkku: Re-knitting eli mitä minulla oikein onkaan tekeillä

Holroydin tutkimuksessa keskityttiin tutkimaan “remake” aspektia, jossa neuloja muokkasi jo olemassa olevaa neuletta. Mielestäni tämän projektin lopputuotteena syntyneet muokatut neuleet eivät kaikilta osin olleet kovin onnistuineita, ja niistä näkyi, että muutos ei ollut luonteva osa lopputuotetta. Siitä lähti ajatus neuloakin jokin lähes täydellinen neulevaate uudelleen. 

Minulla oli kaksi vaihtoehtoista neuletakkia, jotka ovat kumpikin luottovaatteita. Malli ja istuvuus ovat mitä parhaita, mutta materiaali on pettänyt jo muutama käyttökerta sitten. Luottovaatteesta luopuminen on kuitenkin hyvin tuskallista, kuten kuvitella saattaa.  Kirjava neule on tosi kiva, mutta musta sopii useampaan tilanteeseen. Valintapäätökseen vaikutti vahvasti se, että monena aamuna huomasin pähkääväni vaatekaapin äärellä, että mitä tässä nyt laittaa päälle, kun ei ole mustaa neuletakkia. Olin jo yrittänyt uusintaostoksen kautta korjata tilannetta, mutta pikavaatevalmistajani oli mennyt muuttamaan mallia, joten uusi tuote ei ollut lainkaan entisen veroinen. Täydellistä neuletta kohti siis. Hyvän sopivuuden lisäksi kopioitavassa tuotteessa on isot napit, joista pidän. 

 Musta luottoneule,jossa etureuna lerpattaa ja kaulus on rikki...
Kirjava luottoneule, muuten hyvä, mutta nyppyyntynyt
Projektissa on riskejä, kuten materiaali. Kokeilin kolmea erilaista lankaa. Yhtenä oli Dropsin Baby Alpaca Silk, toisena Drops Baby Merino, kolmantena Drops Fabel. Silkkialpakka oli ihanan notkeaa, mutta aika ohutta. Baby Merinosta sain selville, että jos tiheys on hiukankin erilainen kuin suositeltu, neule saattaa venähtää. Fabelissa olisi ollut tekokuitua ryhdittämässä, mutta se tuntui hiukan karkealta. Kestävän kehityksen teesien mukaan sekoitelangat ovat aina huonoin valinta, sillä ne eivät maadu eikä materiaalia voi kierrättää tekokuitunakaan luonnonkuidun takia. Valitsin siis silkki-alpakkalangan, josta toteutan neuleeni. Alkuperäinen suosikkineule on puuvillaa, joten jää nähtäväksi, tuleeko kopiosta käyttöominaisuuksiltaan samanlainen. Vaikka mallin toteutus olisi täydellinen, materiaali voi olla esimerkiksi liian lämmintä.

Piirsin valitusta neuleesta paperikaavat, mutta en laskenut kerroksia ja kavennuksia sen tarkemmin, päätin tehdä niitä koskevat päätökset työn edetessä. Aloitin neulomisen mallitilkusta, jonka perusteella laskin oikeaa silmukkamäärää aloitusta varten. Olin päättänyt tehdä etukappaleet ja takakappaleen yhtenä palana. Kaksi ensimmäistä aloitusta meni pieleen, sillä aloitusreuna ei ollut kaunis. Neulottuani kolmatta - onnistunutta -  aloitusta jonkin matkaa tulin siihen tulokseen, että teen sittenkin kappaleet erillisinä. 232 silmukkaa pyöröpuikolla nr 3, musta ohut lanka...riski leipääntyä tekemiseen uhkasi. Joten vielä kerran purkuun, ja takakappale alulle erillisenä. 

Neulottuani takakappaletta jonkin matkaa keksin, että tarvitsen lisähaastetta, sillä mustan sileän neuleen neulominen käsin oli todellakin hieman puuduttavaa. Päätin opetella tekemään nurjan silmukan oikealla tavalla. Minulla oli hieman itse kehitelty nurjan silmukan tyyli, joten opettelu oli paikallaan. Mutta voi voi, tämän harjoituksen seurauksena käsialani parani siinä määrin, että silmukkamäärä ei enää riittänytkään. Ja eikun purkamaan (tässä oltiin siis jo kainalon korkeudella menossa...) Lessons learned: opettele uudet työtavat pienemmissä yhteyksissä. Ja mittaa!!!

Eli täydellisen neuleen neulomisen aloittamisen prosessi sujui kaikkea muuta kuin täydellisesti :-) 


sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Mekkobonus

Täällä on tehty mekkoja myös origameina. Kokosin muutaman kollaasin mekkokorteista, viirinauhasta sekä heijastimesta.



Täältä löytyy valokuvaohje tämän mekon taitteluun: Origami dress tutorial. Kokosin erilaisista mekkotaitteluista taulun Pinterestiin: Dress origamis.

torstai 23. huhtikuuta 2015

Leikkimökkimekkoja Mekkotehtaasta

Mekkotehdasbuumi pauhaa ja hyvä niin. Uutukainen Mekkotehdas aikuisille on yksinkertaisesti ihana. Krista Keltanen on suosikkivalokuvaajani ja hän on totisesti ottanut upeita kuvia myös tähän toiseen kirjaan. Ensimmäisestä Mekkotehdas- kirjasta olen käyttäny kolmea kaava: kahta tytöille ja yhtä nukelle. Tyttöjen mekkoihin käytin jämä- ja kierrätyskankaita ja kässäkaverini sanoivat, että jos joku vetäisi leikkimökin päälleen, niin se näyttäisi noilta tekemiltäni mekoilta.


Tämä mekko on osa kässänopeopintojen ompelun ekan kurssin suoritusta. Suoritukseen kuului näyte piilovetoketjun ompelusta. Luontoni ei antanut periksi vain ommella piilovetoketjua kappaleisiin, joten varioin tätä Mekkotehtaan Orelma- mallia (koko 98/104 cm) tehtävään sopivaksi. Takasauman vetskarihalkiota lukuunottamatta mekko on tehty täysin kirjan kaavan ja ohjeen mukaan. Tuo kukallinen kangas on Finlaysonilta ja vaaleansininen pilkkukankgas on käsityöpuuvillaa, josta tein itse vinonauhat hihojen, taskunsuiden ja pääntien huolitteluun. Minusta ohuet pitsinauhat ovat käteviä helman huolitteluun. Nuo suuret taskut ovat valloittaneet niin tekijän kuin käyttäjän.


Tuon aiemmin mainitun kurssin tehtäviin kuului erilaisia valinnaisia ompelurakenteita. Valitsin nappihalkion, jonka sain upotettua tähän Mini-Matleena nukenmekkoon. Kirjan versiossa nuken vaatteissa on tarranauhoilla suljettava halkio. Tämän mekon kankaat ja napit ovat Cath Kidstonin mallistosta. Huolittelevan vinonauhan tein vanhasta tyynyliinasta.


Mekkotehdas- kirja on niin ispiroiva, ettei ompelu todellakaan yhteen mekkoon jäänyt. Kurssin jälkeen oli sitten tehtävä seuraava mekko. Tämä on malliltaan Katariina (122/128 cm). Tähänkin leikkelin piilovetoketjuista innostuneena takasauman, mutta eihän vetskari tähän malliin sovi. Minusta tämä on ihana malli ja ilokseni löysin tätä mallia mukailevan Hilman aikuistenkin Mekkotehtaasta. Tahriintunut pöytäliina sai uuden elämän mekkona. Vihreä kangas on siis Marimekon Appelsiini ja ruusukangas on Tildaa. Tein tästäkin kankaasta vinonauhaa, jolla huolittelin helman.


Sen ompelukurssin varsinaisena kurssityönä oli itse kaavoitettu liivihame (koko 86/92). Päätin lisätä sen tähän mekkokimaraan, sillä käytin kaavan mitoitukseen Mekkotehtaan mittoja ja tuota valloittavaa bambiaplikaatiomallia. Mekkotehtaan tyttöjen kaavat ovat oman kokemukseni mukaan aika leveitä ja tästäkin mekosta tuli leveä. Olen mekkoon kuitenkin  oikein tyytyväinen. Kukkakangas on vakosamettia ja sininen pilkkukagas on käsityöpuuvillaa. Kankaat tähän mekkoon hankin kangaskauppa Inkurista.

Ompelussa oikeanlaiset välineet ovat keskeisessä roolissa. Vetoketjuhommissa oikeanlainen paininjalka on varmin tapa onnistua ja aplikaatiot onnistuvat helposti liimakankaan avulla. En ole ollut mikään ompelija. Siinä myös syy miksi Aikuisten mekkotehtaasta inspiroituneena halusin jakaa kanssanne ompelun oppimiskokemuksiani. Jälkikäteen onkin hyvä todeta, että olen oppinut yliopiston ompelukursseilla tosi paljon ja ompelu tuntuu tätä nykyä paljon kotoisammalta. Tekemällä ja kaavoittamalla oppii!

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Makoisa kipupiste

Tämä blogissa vilkkuva elinikäinen kumppani- hanke on johtanut minut hyvin filosofisille urille. Ajatuksella tekeminen herättää paljon ajatuksia. Näihin ajatuksiin ovat sotkeutuneet läsnäolon teemat, jotka ovat lonkeroituneet todellisuuteeni oppimisen tutkimisen myötä. Hankkeessahan on paljolti kysymys käsityön ja kestävän kehityksen tarkastalemisesta. Näistä teemoista on luonnollisesti ollut puhetta Sirkun ja minun yhteisneulontasessioissakin.

Nimesin tälle vuodelle käsityöteeman. Se on arvokas 2015. Tämä teema oli valittu jo ennen kuin lähdin mukaan Sirkun kandihankkeeseen. Valitsemassani teemassa on kyse arvonannosta ja erityisesti käsitöitteni arvostamisesta, mutta itseasiassa arvokas on myös hyvä kestävyyden teema. Kestävä elämäntapa ei ole mikään yksinkertainen asia, joka tulee ratkaistuksi sillä, että elää 3 kuukautta 33 vaatekappalleella tai miten se nyt oli. Kierrättäminen ja uuden elämän antaminen ovat varmasti hyviä asioita, mutta nekään eivät minusta tunnu koko totuudelta.

Minulle kestävä kehitys kulminoituu elämäntavaksi, ei yksittäisiksi teoksi. Ja vihdoin pääsemme siihen miksi otsikossa lukee kipupiste. Tämä ei ole pelkästään helppoa, hauskaa sekä puhdasta omatuntuntoa. Toiminnan muuttaminen ja uusien tapojen oppiminen on hidasta ja paikoin hyvinkin epämukavaa ja kivuliasta. Me elämme maailmassa, joka pyörii kuluttamisen ja kaman haalaamisen ympärillä. Blogimaailmassakin on tavallista houkutella lukijoita jakamalla kamaa. Kamaa on vaan liikaa, me kulutamme liikaa ja tarpeemme ovat liian suuret. Aihe on monisäikeinen, eikä yhtä totuutta korjata tilannetta varmastikaan ole, mutta kaikille meille yhteinen totuus on, että kulutamme WWF:n mukaan kolmen maapallon resurssien edestä. Minulle tämä kaikki palautuu hankintapäätöksiin ja ostohetkiin eli valitsemiseen.


Hankintapäätökset ovat edessä myös käsityössä. Tätä kamanhaalaamisen aikaa leimaa nopeus ja matala hinta. Arvokas teemani hengessä olenkin herännyt kysymään, että miksi käsityön pitäisi olla nopeaa ja halpaa. Kamaa emme varsinaisesti tarvitse lisää ja jos kyse on käsityöstä nauttimisesta, niin sittenhän ei ole väliä tekeekö samaa tuotetta pidempään vai nopeasti useita tuotteita. Olen spontaani ja kun inspiraatio iskee, niin pitäisi päästä vauhdilla näkemään miten hetki sitten leimahtanut ideani konkretisoituu. Tässä kohtaa minun pitäisi hengittää syvään ja katsella ideaani kriittisesti. Tarkempi suunnittelu tukee myös ns. hyvien valintojen tekemistä. Käsillä tekeminen on ihanaa, se pitää ajatukset järjestyksessä, riehakkaan luovuuteni kurissa ja jäsentää olemassaoloani tässä maailmassa, mutta oikeuttaako se tuottamaan lisää kamaa tähän maanpäälliseen kamataivaaseen. Kipeää tekee ja kirpaisee kovaa, mutta minä tahdon kauemmaksi tästä tehotuotantomallista. Haluan opetella harkitsemaan ja valitsemaan tarkemmin mitä tarvitsen ja kuinka pitkäksi aikaa olen tuohon tuotteeseen valmis sitoutumaan.

Käsityö on myös mahdollistaja. Sen avulla on mahdollista valmistaa niitä täydellisiä kumppaneita, joihin liittyy tarina. Itse tekemällä on mahdollista tehdä ratkaisuja, joiden kanssa voi elää pitkään ja näin pidentää tuotteen elinkaarta sekä vähentää sitä kaman haalaamista.

Olen siis päättänyt antaa entistä suuremman arvon sille mitä teen ja mitä kulutan, vaivaa säätämättä. Lisään harkintaa, hankin vähemmän raaka-aineita ja pyrin entistä tietoisempiin valintoihin. Otan aikaa ja nautin siitä mitä olen valinnut tehdä. Kulutan yksinkertaisesti vähemmän. Toisaalta hyväksyn senkin, että aina en onnistu. Koitan olla lannistumatta ja jatkan matkaani tarkoin valiten ja arvostaen.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2015

Käsityön merkitys minulle, Sirkun ajatuksia


Olen pohtinut jo pitkään, mitä käsityö merkitse minulle, ja tottahan se on: käsityö on osa jokapäiväistä elämääni. Vaikka en joka päivä teekään käsitöitä, pyörivät erilaiset ideat ja meinaamiset ja keskeneräiset työt päässäni. Vähintäänkin pitää käydä katsomassa “Voihan villasukka” ryhmästä, mitä sinne kuuluu. Kahjoa, sanoisi (ja sanookin) joku asiaan vihkiytymätön J Ymmärrän heidän kantansa, ja minusta on ihan ok, jos joku pitää käsityöinnostustani outona. Kaikilla meillä on omat juttumme, ja käsityö voi tunnetusti olla joillekin tuskien taival. Itselleni esimerkiksi taas musiikki on aika vieras alue. Tykkään kuunnella musiikkia, mutta en ymmärrä juurikaan mitään nuoteista, ja sävellajeista puhuttaessa ollaan jo todella extreme alueella…musiikin syvin olemus ei vain yksinkertaisesti kiinnosta minua.

Minulle käsityö on itsensä ilmaisemista, omintakeisten vaatteiden aikaansaamista, harrastus, ajanviete, tapa haastaa itsensä, alue, jolla voi oppia uutta. Kässän opiskelussa on ollut ihanaa hurahtaa aina uuteen tekniikkaan, vaikka jotkut jutut eivät sujuneetkaan ihan niinkuin oli ennakolta ajatellut.  Värjääminen, huovutus, kirjonta, ompelu, wau miten upeaa. Koneneulonta oli melko haastavaa, mutta siinäkin oli vielä purkamisen ja uudelleen yrittämisen mahdollisuus. Kankaanpainanta sen sijaan oli melko armoton laji, kun päästiin kuosin painamiseen asti. Kuvion täsmällinen asemointi oli hankalaa, ja sitten kun vihdoin oli edes hiukan vauhdissa, iski ilmiö nimeltä seulan tukkeutuminen tai värin valuminen väärään kohtaan…Virheiden korjaaminen oli aika hankala prosessi. Sinänsä tuokaan oppimiskokemus ei ollut huono, sillä se auttoi tajuamaan oman toiminnanohjausjärjestelmän asettamia rajoja. 

Käsityö on myös rauhoittumista. Viime viikot ovat olleet melkoisen vauhdikkaita, ja neulomiseen ei ole jäänyt juurikaan aikaa. Kun vihdoin onnistuin eräällä luennolla kaivamaan neuletyöni esiin, saatoin melkein kuulla, miten verenpaine ja pulssi laskivat normaalille tasolle. Neuletyönä oli tuolloin juurikin tämä elinikäinen kumppani –hanke. Yksivärinen lanka, ei kuvioita, ei pintaneuletta vaan pelkästään kerros oikeaa, kerros nurjaa, sama uudelleen, ja vielä uudelleen, ja vielä uudelleen… Suorastaan meditatiivinen kokemus.

Neulomista ja sen vaikutuksia ovat tutkineet muutkin, ja päässeet sellaisiin tuloksiin, että neulominen auttaa keskittymään, auttaa ratkaisemaan ongelmia, auttaa jäsentämään ajatuksia ja jopa auttaa heitä, joilla on kroonisia kipuja tai masennusta. Neulojalla on neulojan vapaus, mutta neulomisen järjestelmällisyys ja samankaltaisuus tuovat omalta osaltaan turvaa ja järjestystä neulojan mieleen. Silmukka on aina silmukka! Millainen mahtaisi olla oodi silmukalle?

No, jotta ei juututtaisi pelkkään neulomiseen, muutama sana siitäkin, mitä käsityö muuten merkitsee minulle. Minulle on tärkeää saada jotain valmiiksi. Tämänhetkinen leipätyöni on sellaista, että asiat kestävät usein pitkään, ne ovat mutkikkaita, niiden eteneminen ei riipu yksin minusta ja lopputulosta on vaikea arvioida, sillä joku on aina tyytymätön. Käsityö on juttu, jonka sujumisesta vastaan vain itse. Voin itse suunnitella mitä teen, voin itse hankkia tietoa ja apua, ja voin itse määritellä senkin millaiseen tulokseen olen tyytyväinen. On huojentavaa voida toimia näin.

Jännittävin hanke, mikä minulla juuri nyt on kesken, on farkkuhame Eero Aarnion ihanasta Ghost –kankaasta. Jännä nähdä, tuleeko siitä suosikkivaate, kuten arvelen. Hyvänä kakkosena on tulossa farkut collegekankaasta. Niistä tulee varmaan kivat. Mukavaa on sekin, että korjauslistalla on yhden pienen Enni-tytön takin hihansuiden kuminauhat, jotta retrotakki saadaan taas käyttöön. Tämä hanke tuntuu ympäristöystävälliseltä. Käsityön ilo voi tulla sitäkin kautta, että voi saada ystävän vaatteen jälleen toimivaan kuntoon.




tiistai 31. maaliskuuta 2015

Kuin huonossa scifi leffassa

Osaamattomuus ei tunnu kivalta. Uuden opettelu vaatii sen sietämistä ja monesti vielä useaan kertaan. Eikä oppiskäyrä todellaakaan aina ole selkeälinjainen ja nousujohteinen. Kuilu taidon hallinnan ja osaamattomuuden välillä voi tuntua leveältä ja syvältä kanjonilta. Aina ei vaan pitkäjännitteisyys ja urheus riitä tuon kanjonin ylittämiseen ja monesti tuntuu, että kun etenee yhden askeleen eteenpäin, niin jo seuraavassa hetkessä peruuttaa kaksi taaksepäin. Näihin, varsin luonnollisiin ja inhimillisiin tunteisiin, kun vielä yhdistää koneen, melko yksinkertaisen koneen, on ainekset tarinaan koneen hyökkäyksestä valmiina.


Käsityötieteen perusopintoihin kuuluu luonnollisesti myös neulonnankurssi, ja tulee se yllätyksenä tai ei, kurssin sisältöön kuuluu myös koneneulonta. Ajatus koneesta, joka neuloo vauhdilla, nostattaa kässäihmisessä ihania, ahneita unelmia suloisista neulepinnoista ja toinen toistaan nopeammin valmistuvista tuotteista. Ja koneet syövät vielä kernaasti ohuita lankoja, niin ohuita, että hurjempaakin neulojaa hirvittää.

Ensikohtaamisistamme lähtien on selvää, että minusta on tullut muukalainen omalla maallani. Laji oli periaatteessa sama, mutta minun ja neuleen välissä oli kone, joka tuntui vaistoavan pelon, epävarmuuden ja kiireen. Niihin se iski siekailematta. Se suhtautui lankavalintoihini penseästi. Yritin todellakin lumota langalla. Tarjosin parhautta, Handun alpakkasilkkikashmir huivilankaa.

Se vaan päätti, että jokin on huonosti tai loukkaantui, kun ei saanut jakamatonta huomiotani ja otti lujasti neuloista kiinni. Mielenrauhasta ja maltillisuudesta ei ollut enää tietoakaan. Hengitin syvään ja pohdin, että koska tämä kurja scifi leffa loppuu. Kierroslukumittari näytti lupaavasti, että olen saanut neuvoteltua itseni yli puolenvälin ja viimeistään silloin silmukat putosivat tai lankaa oli käsittämättömässä syltyssä, siinä kohtaa missä ennen oli se suloinen, elävänvärinen neulepinta.


Irrotin syltyn koneesta. Purin tuon puolivalmiin tuubihuivini. Kerin sen niin hyväksi keräksi kuin mahdollista. Tarkistin, että lanka todellakin juoksee ongelmitta, sillä kone hermostuu huonosti juoksevista keristä ja kun kone hermostuu, on pieni neuloja, Neulemaassa hätää kärsimässä. Siinä ei kuulkaa luomiskammat, kynsipainot tai läppäkoukut auttaneet. Silloin juoksivat silmukat, sadat pienet silmukat, joita et todellakaan halua päästä noukkimaan käsin. 

Yritin olla hermostumatta, vaikka touhu tuntuikin järjenvastaiselta ja vaistoni kehotti minua vain pakenemaan paikalta. Koneneulonta ei todellakaan ollut nopeaa ja koska se ei ollut nopeaa, minun oli vaikea ymmärtää sen mielekkyyttä käsinneulonnan rinnalla. Sillä tuo kone on jäykkä ja yksinkertainen, se notkea osa tätä prosessia on neuloja, jos on. Päätin olla pohtimatta sitä huonoa scifi leffaa ja aloitin uudelleen sen yksinkertaisen, yhdestä kappaleesta muodostuvan pyöröneulepinnan. Luulin valinneeni yksinkertaisen taistelun ja samaan aikaan olin kiitollinen, etten ollut valinnut mitään monimutkaisempaa. Työ lähti sujumaan. Vain pieniä, korjattavia pulmia. Pääsin lähemmäs loppua kuin kertaakaan aikaisemmin. Noin 200 kerrosta oli jäljellä ja kone onnistui yllättämään minut jälleen. Portit rävähtivät auki ja kaikki nuo pikkuruiset silmukat olivat pakosalla. Nieleskelin itkua ja manasin, etten enää ikinä koskaan, tämän tehtyäni, tee lähempää tuttavuutta neulekoneen kanssa.



Purkaminen, keriminen, putsaaminen ja rasvaaminen tuntui jo rituaalilta, jota toistin pelonsekaisin tuntein. Järki oli lähtenyt tästä kamppailusta jo kauan sitten. Taistelu oli jo niin pitkällä, ettei enää voinut luovuttaakaan. Väsyneenä ja huonolla mielellä, lähinnä raivolla, sain kolmannella yrittämällä tuubin tarpeeksi pitkäksi. Minusta tuntui, että tässä kurjassa leffassa se kone vaan hyökkäsi ja kosti ilman mitään logiikkaa. Ja luulin loppuakin huonoksi. Ei tietoakaan mistään kathartisista kokemuksista. Voitte uskoa, ettei viimeistelyä tehty hyvissä fiilliksissä. Lähinnä "Siitäs saat ja siitä ja siitä. Ja se on sulle ihan oikein."


Viime syksynä tästä kaikesta oli kulunut tarpeeksi pitkä aika. Vedin tuon ihanan vadelmaisen tuubihuivin kaulaani ja ymmärsin, että sellaista se taidon harjaannuttaminen ja oppiminen on. Se voi siis olla huonoa scifi leffaakin. Huomaisin olevani valmis jatko-osaan; uuteen kamppailuun. Ehkä kyse onkin siitä, että minulla on vielä opittavaa ja koska minusta oppiminen on mielenkiintoista ja kiehtovaa, valitsin Kokeellisen koneneulonnan kurssin tälle keväälle. Ei tuosta masiinasta ehkä ystävää tule, mutta luulen, että opimme elämään sopuisasti rinnakkain ja minä olen saanut opettajalle arvokkaan kokemuksen siitä miltä opettelu ja osaamattomuus tuntuu.

Niin ja tässä leffassa on yksi oscarinarvoinen suoritus. Nimittäin kurssin opettaja. Hän kiireettä ja myötätuntoisesti kuunteli koko tuskastuneen vuodatukseni prosessista ja pyrki tarjoamaan ratkaisuja. Hän on kuin viisas ja hyvä velho tai haltia. Hän rauhoittaa tilanteen, purkaa pelot ja pyrkii pitämään odotukset maltillisina. Hän on läsnä, kuuntelee ja tuntuu, että minun oppimiseni on hänelle aidosti tärkeä asia. Olen oppinut häneltä paljon myös opettajana olemisesta.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2015

Omakohtaista polkua kestävästä kehityksestä

Kerron tässä omia kokemuksiani ja ajatuksiani aiheesta, jota voidaan käsitellä monesta aspektista. Kestävä kehitys on tärkeä, mutta ei kovin yksinkertainen asia.Käsityönopettajan koulutuksessa suoritin ensimmäisenä vuonna kaksikin kurssia, joissa puhuttiin aiheista kestävä kehitys, kestävä käsityö ja hidas muoti. Kiinnostuin aiheesta kovasti ja halusin tietää mitä se oikeasti on. Mistä tavallinen kuluttaja voisi tietää, mitä tarkoittaa kestävä kehitys ja miten toimia sen periaatteiden mukaan omassa elämässään. Näin yhtenä ongelmana ainakin tiedon puutteen, sillä monenkirjavat merkinnät ekologisesti tuotetusta eivät välttämättä kerro kuin osan totuudesta. On myös vaikeaa tietää ennakolta, mikä tuote on kestävä ja laadukas ja mistä vaatteesta tulisi kestosuosikki. Laatukaan ei ole tässä aina ratkaiseva tekijä.Brundtlandin komission raportissa vuodelta 1987 kestävä kehitys määritellään näin: ”Kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa”.Kalskahtaa komealta, mutta ei auennut minulle vieläkään, halusin edelleen tietää mitä se oikeasti on, ja mitä tarkoitaa esimerkiksi ”kuluttajan osallistuminen designprosessiin”. Halusin löytää taustalta niin konkreettisia esimerkkejä, että kuka tahansa ymmärtää minkälaisista toimista on kysymys.Pääsin alkuun konkretian etsinnässä päästyäni Fletcherin ja Grosen Fashion & sustainability : design for change -kirjan kautta kiinni kolmeen käytännön esimerkkiin. Seuraavaksi kokeilin internettiä ja löysin linkin Fashionista -lehden sivuille, jossa listattiin kymmenen firmaa, jotka voidaan laskea kestävän kehityksen toteuttajiksi. http://fashionista.com/2012/04/10-eco-friendly-fashion-brands-we-can-get-behind  Listaajana tosin ei ole mikään virallinen taho, mutta näiden esimerkkien kautta pääsin jäljille siitä, millaisia toimia kestävä kehitys voi pitää sisällään. Se voi olla esimerkiksi leikkuujätteen minimointia, materiaalin värjäämättömyyttä, paikallista tuotantoa, luonnonmateriaaleja, tuunaamista, väriaineiden vähentämistä jne.Noh, periaate alkoi siis valjeta, mutta ahdistus vain lisääntyi: kun tämä kaikki tiedetään, miksi mikään ei muutu? Millaisia tuulimyllyjä vastaan oikein taistellaan?  Ja sitä kautta pääsin vielä perimmäisemmän kysymyksen äärelle: miksi kaikki ostavat koko ajan lisää? Mistä meille on tullut tämä jatkuvan ostamisen tarve?Näihin aikoihin meillä oli kurssitehtävänä oman vaatevaraston inventointi. Perheen hihkuessa vieressä kirjoittelin huikeita lukemia lapulle ja ihmettelin itsekin, miten ihmisellä saattoikaan olla niin paljon vaatteita...Vaikka en ole kova shoppailemaan, olen tosi huono hävittämään mitään. Vielähän joku vaate voi päätyä uudelleen käyttöön, tai ehkä sitä voisi tuunata tai kaventaa lahkeet jne. Toisaalta tajusin tässä vaiheessa myös sen, että kaapissani on oikeasti jopa 20 vuotta vanhoja vaatteita, jotka palvelevat edelleen moitteettomasti. Valitettavasti on iso kasa myös niitä, jotka odottavat sitä tuunausta tai korjausta.... Joka tapauksessa kyseinen inventointitehtävä ja eritoten sen tulos oli siinä määrin traumatisoiva kokemus, että ryhdyin viettämään ”älä osta mitään” –loppuelämää ja jatkoin pohdintoja siitä, miten saisin koko maailman mukaan hankkeeseeni. Tuunailin ja uusiokäytin, mutta minusta tuntui, että näin ei maailma vielä muuttuisi tarpeeksi. Tuunailukaan ei oikein onnistunut: 90-luvulla vaatteet olivat totisesti leveitä ja ihanan värisen takkini muodistamisyritys kaventamalla oli iso operaatio, jonka lopputulos ei ollut vaivan arvoinen. Takki on edelleenkin liian leveä, sillä taskut rajoittivat miehustan kaventamista ja hihoista tulee liian lyhyet, jos niiden pyöriötä yrittää vielä jyrkentää.
Vaateinventaarion jälkeiset toimet muuten vaihtelevat. Jotkut alkoivat sen jälkeen karsia vaatevarastoaan, mutta minä en ryhtynyt siihen. Tosi hamsteri pysyy uskollisena tavoilleen, mutta selitystäkin löytyy: vaatteita on kierrätyksessä ihan tarpeeksi ilman minun panostani. Haluan poistaa varastoani vasta, kun olen varma, että joku vaate on varmasti tarpeeton.Seuraavaksi kohdalle osui kurssi, jossa tutkittiin huippumuotia ja käsityötä. Tätä kautta kirkastuikin muutama tärkeä kestävän kehityksen aspekti:  laatu ja ajattomuus. Oivalsin, että kestävää kehitystä voi edistää hyvin monella muullakin tavalla kuin hankintalakolla. Loppuviimeksi ”älä osta mitään” ei ole kovin toimiva konsepti. Kaikki se, mitä sanotaan itsensä ilmaisemisesta pukeutumisella, pukeutumisen tarkoituksenmukaisuudesta ja tilanteeseen sopivuudesta konkretisoitui itselleni viimeistään muutaman työtilanteen sekä yhden laskettelureissun yhteydessä. Uudet oikean kokoiset toppahousut todellakin lisäsivät viihtyvyyttäni rinteessä. Tärkeä oppi sekin, että kestävästä kehityksestä voi tulla taakka, jos päädyt rajoittamaan hankintoja siinä määrin, että se vaikuttaa omaan hyvinvointiisi.Nyt olen siis kierroksellani siinä tilanteessa, että ostan taas toisinaan vaatteita. Aiempaan verrattuna ostan vähemmän, mietin päätöstä pidempään ja pyrin tarkemmin miettimään, ovatko vaatehankintani varmasti minun tyylisiäni. Ekologisuus pohdituttaa ja minua vaivaa, etten pysty luotettavasti selvittämään mistä ja miten vaate on tehty. En ole kuitenkaan asettanut mitään ketjua boikottiin, sillä esimerkiksi pitkähihaisen T-paidan hihat ovat tarpeeksi pitkät vain HM:n tuotteessa. Se saatetaan valmistaa eettisesti epäilyttävissä oloissa, mutta jos vaihtoehtona on ostaa huonommin sopiva ekologisesti varmempi tuote, onko loppujen lopuksi epäekologisempaa, jos jälkimmäinen jää käyttämättä liian lyhyiden hihojen takia? Mielenkiintoinen pohdinta.Omaan käyttäytymiseeni pystyn siis vaikuttamaan, suuriin asioihin, kuten vaatevalmistajien toimien muuttumiseen yksi ihminen yksinään ei niinkään voi vaikuttaa. Uudenlainen yhteisöllisyys voisi tuoda muutosta siihen, ettei shoppailu olisi niin tärkeä ajanviete. Jos käyttäjät voisivat vaikuttaa siihen, millaisia vaatteita voivat ostaa, uusintaostamisen tarve olisi ehkä pienempi. Nythän valmisvaateteollisuus sanelee mitä on saatavilla. Vaatteiden teettäminen oman maun mukaan taas vaatii enemmän aikaa ja vaivaa käyttäjältä. Tietoa aiheesta on paljon, mutta ajattelun ja asenteiden muuttuminen on todella hidas prosessi.Tällaisessa vaiheessa siis on omakohtainen kierrokseni kestävän kehityksen aiheen tiimoilta. On ollut jännittävää nähdä, miten asiasta karttunut tieto on vaikuttanut ajatteluuni eri vaiheessa.  Olen kokenut todella hienoja ahaa-elämyksiä. Jää nähtäväksi mihin tässä vielä päädytään.

lauantai 21. maaliskuuta 2015

Kirjoneuleen salainen resepti

Onneksi sitä uskaltaa innostua, vaikka takana on huonoja kokemuksia. Kirjoneule on vienyt minut ihaniin paikkoihin. Pikkuhiljaa ja salakavalasti kirjoneule houkutteli minut puolellelleen. Olen myös ymmärtänyt olla haukkaamatta liian suurta palaa kerralla. Valoittavia tekijöitä ovat olleet yksinkertaisuus, lyhyet lankajuoksut, suuret toistomäärät sekä alpakkalanka. Toimiihan tuo villallakin, mutta alpakkakirjoneule laskeutuu minusta kauniimmin.

Talvemme ei ole ollut Helsingissä erityisen kylmä ja hyvin vähäluminen, mutta silti tuohon kylmään ja harmaaseen aikaan tarvitaan lohtua. Sitä nämä suunnittelemani myssyt todellakin ovat. Halusin tehdä paksun ja pehmoisen, pohjoismaisesta kirjoneuleesta ammentavan hiippamyssyn tupsuineen päivineen. Aloitin tuosta turkoosi-harmaasta myssystä. Ajattelin siitä ystävänpäivälahjaa. Neulominen oli koukuttavaa ja myssy valmistui hyvissä ajoin. Siinä innostuksen ja ystävänpäiväajatusten huumassa päädyin sitten tekemään itselleni myssyn samalla idealla. Ja siinä sitten oltiin niin suloisina saman sarjan myssyissä, kun ystävänpäivä koitti.


Myssyt rakentuvat siis kahdesta eri neulepinnasta sekä muutamasta kavennuskerroksesta. Halusin kaksinkertaisen taitteen ja voih miten suloiselta tuo napakka kaksikertainen jouste tuntuu, kun myssyn saa päähänsä. Kirjoneule on käytännössä kaksikertainen ja lämpöinen ja pehmoinen siis sekin. Lopuksi tein kavennukset muutamalla kerroksella, yhdellä värillä. Vihreä-valkoisen hattu on hiukan syvempi kuin tuo turkoosi-harmaa. Alpakkakin tuntuu hyvin pysyvän napakkana, kun tein jousteen pienemmillä puikoilla ja vähemmällä silmukkamäärällä. Ja lopuksi, kun ymmärtää vielä päätellä aloituslangan ns. oikealle puolelle, niin se ei sitten vahingossakaan vilku, kun taite on käännettynä paikalleen.

Tupsut tein muovisella tupsukehikolla. En ollut sellaista aikaisemmin käyttänyt. Hyvin pärjää varmasti ilmankin, mutta minusta tupsukehikko on varsin toimiva väline. Tupsut ovat villasekoitelankaa. En nähnyt tarvetta hölvätä ihanaa babyalpakkalankaa niihin ja sattuipa vielä niin hyvin, että tupsulangatkin löytyivät omista varastoista.

Minua inspiroiva mahdollisuusavaruus aukeaa siis kahden silmukan levyisellä mallikerralla. Kaikkea haluamaani en ole vielä kokeillut, joten saahan nähdä mikä houkutta seuraavaksi.


Pipojen tarkemmat tiedot löytyvät Ravelrystä: I'm your Valentine Beanie & Would you be my Valentine Beanie. Kirjoneuleekaaviot on tehty Knitting iChart- ohjelmalla.

keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Matkaneule


Terveisiä Sisiliasta! Lomailin viime viikon siellä. Blogistani ei ole tulossa matkustusblogi, joten en sen ihmeemmin käy erittelemään tekemisiäni tai kokemuksiani. Tukikohta oli Palermossa. Yhteenkään lanka/käsityökauppaan en siellä törmännyt. Knitmap ilmaisi kahden olemassaolosta, mutta ne eivät osuneet reiteilleni. Koruaskartelijalle siellä sitten oli tarjontaa sitäkin enemmän. Muutamassa sellaisessa liikkeesä kävin. Valikoimat olivat suuret, laatu näytti yllättävän hyvältä ja hinnatkin olivat laatuun nähden kohtuulliset. Minusta heidän myyntieränsä olivat suuria ja yksittäismyyntiä oli vähänlaisesti. Minun mukaani lähti nauhat (n. 20 kpl/nauha) punaisia ja valkoisia, kivisiä ruusuhelmiä. 

Varsinaisesti tämä postaus käsittelee matkalla neulomista. Olen yltiöoptimisti neuletuottavuuteni suhteen, mitä matkustamiseen tulee. Matkaneuleitteni valintaa leimaa myös suuri huoli siitä, että neulottava loppuu kesken. Ajatus siitä, että hyvä neuleaika menisi hukkaan tuntuu vaan sietämättömältä. Todellakin, matkakäsityöni ovat pääsääntöisesti neuleita.

Sopivien käsitöiden mukaan pakkaaminen onkin minulle kiistatta se kaikkein haastavin osa matkalle pakkaamista. Tälle lomalle olin päättänyt ottaa mukaan jotakin erityisen makoisaa neulottavaa. Halusin aloittaa jotakin uutta. Vuosi sitten keväällä New Yorkissa Blue Heronin Sade- lanka vei sydämeni. En kertakaikkiaan pystynyt vastustamaan kiusausta. Vyyhti oli suuri ja uskoin sen riittävän huiviin. Heti matkalta palattuani kaivelin Ravelryä tätä lankaa silmällä pitäen ja korvamerkitsinkin sieltä erään mallin.


Jokin kuitenkin iski juuri viimeisen illan pakkaushuumassa, käänsin kelkkani. Päätikin yhdistää tuohon lankaihanuuteen harmaata (kuvassa vasemmalla & alhaalla). Melinda VerMeerin Nymphalidea- malli lupaili hauskaa visuaalista efektiä ja mun suosikkia, verkkopitsiä. Minulle ohje ei kuitenkaan ollut intuitiivinen, eikä minulle oikein valjennut kaikkien kavennusten ja lisäysten merkitys. Värin vaihtokohdaksi oli suunniteltu nurja harjanne, joten sitä vähän muokkailin ja suurensin lyhennetyillä kerroksillä syntyviä verkkopitsiosioita, jotta saisin lankaihanuudelle enemmän tilaa. Tällainen muokkailuhan tarkoittaa purkamista, neulomista ja purkamista ja neulomista. Lopullinen purkutuomio kuitenkin syntyi, kun olin noin puolivälissä valmista huivia ja muoto alkoi hahmottua. En pitänyt huivin muodosta ja minusta olisi ollut tervetullutta, jos siitä olisi ollut ohjeessa kaavakuva. Ohjeessa olevat kuvat ovat kyllä kauniita, mutta eivät kovin valaisevia tuon kappalleen muodon suhteen.

Olin siis lomalla ja minulla oli uskaliaasti vain yksi käsityö mukana. Palasin siihen alkuperäiseen suunnitelmaani ja tuntui jotenkin hyvin helpottavalta ryhtyä neulomaan Martina Behmin Bricklessiä (kuvassa: oikealla ylhäällä). Onnistuin minä tämänkin huivin aluksi tekemään omia tulkintojani ja eka mallikerta tuli neulottua kahteen kertaan, mutta voi pojat miten tämä malli on ihana ja se toimii mahtavasti tuon langan kanssa. Mikä parasta; malli mahdollistaa koko langan neulomisen täksi ihanaksi huiviksi. Tuosta langasta täytyy kyllä todeta, että kaikessa ihanuudessaan se tuskin kestäisi kovin montaa purkukertaa ilman pintavaurioita. Ei minulla kyllä ole sitä enää mitään aikomusta purkaa, vaan siitä tulee ihanin huivi ikinä ja sille onkin tilausta, sillä 2004 Firenzestä ostamani vaaleansininen pasmiinahuivi alkaa olla melkoisen virttynyt.

Voisi luulla, ettei neulominen lentokoneessa enää nykypäivänä ole mikään ihmetyksen aihe. Puisten puikkojen kanssa ei turvatarkastuksessakaan tule pulmia. Munchen-Palermo lennolla neulomiseni kuitenkin aiheutti hämmennystä lentoemännissä. Minulle ei selvinnyt, että mikä siinä oli niin ihmeellistä, mutta aina ohi mennessä piti vähintäänkin hymähtää.

maanantai 2. maaliskuuta 2015

Sirkun neulojaminä

Olen keski-ikäinen käsityönopettajaopiskelija. Aloitin opiskelun Helsingin yliopistossa syksyllä 2013, ja opintojen aloittaminen oli minulle aivan mahtava juttu.

Olen tehnyt käsitöitä pienestä pitäen. Opettelin virkkaamaan viisivuotiaana. Äiti opetti vuotta vanhempaa siskoani virkkaamaan, ja se oli siskolle todella hankalaa. Seurasin tilannetta vierestä ja opettelin myöhemmin itsekseni saatuani välineet haltuuni. Minulle nimittäin kerrottiin, että minua ei kannattaisi vielä opettaa, sillä olin aivan liian pieni oppimaan tätä taitoa. En ihan tarkaan muista sisuunnuinko tuosta kommentista vai ajoiko minua silkka kokeilunhalu. Taitoani kuitenkin arvostettiin siinä määrin, että sain oman keltaisen lankakerän, josta virkkasin korin ja vyön. Aika innovatiiviset ensimmäiset tekeleet.

Yritin opetella neulomaan jo kahdeksanvuotiaana, ja sainkin jotenkin aikaan oranssi-vihreäraidallisen slipoverin (äiti taisi auttaa siinä aika paljon). Kaikenkaikkiaan neulominen ei kuitenkaan mitenkään kolahtanut. En voinut käsittää, miten kukaan saattoi innostua siitä. Palasin virkkaamisen pariin ja tuolloin aivan uuden peruskoulun käsityönopetuksen mukaan neulominen tuli pakollisena eteen seuraavan kerran vasta neljännellä luokalla, jolloin tehtävänä oli neuloa pipo. Käsialani oli niin löysä, että piposta tuli lörppä ja tosi huono. Neuloin sen uudelleen kesäloman aikana.

Rupesin tosissani neulomaan joskus lukioikäisenä, jolloin neuloin paljon villapaitoja. Siihen aikaan Suomessa ei ollut vielä vaatteiden halpatuontiketjuja, joten neulomalla sai itselleen yksilöllistä päällepantavaa ja langatkin olivat melko edullisia. Neuloin paljon oppitunneilla, onneksi se oli meillä sallittua, sillä se auttoi minua myös keskittymään aiheeseen. Neuloin myös kokeisiin lukiessa ja joskus katsoin siinä samassa lisäksi telkkaria. Niin uskomattomalta kuin se kuullostaakin, menetelmäni oli erittäin toimiva.

Kun lapseni olivat pieniä, neulomisesta tuli uudelleen tärkeä harrastus, sillä neuloin paljon heille. Arki oli useimmiten aika vilkasta ja sotkuista ja tuntui siltä, ettei saanut varsinaisesti mitään näkyvää aikaiseksi. Siksi käsitöiden kautta tuli tärkeää valmiiksi saamisen ja onnistumisen tunnetta. Ompelin myös aika paljon, mutta neulominen muodostui suosikkikäsityöksi, sillä neulomistyö on helppo ottaa esille ja laittaa taas pois. Neulominen on tosi hauskaa ja neulonkin lähes päivittäin. Kesäisin näytän kuitenkin pitävän taukoa. Jos on lämmintä saatan makoilla rannalla päiväkausia tai vaikka yllättäen koukuttua mustikoiden poimimiseen. Yleensä neulon TV:tä katsellessa, luennoilla, automatkoilla. Joskus neulominen vie minua siinä määrin mukanaan, että joudun asettamaan itseni neulomiskieltoon, jotta saan jonkun muun homman, esimerkiksi esseen kirjoittamisen tehtyä (tällaisen tilanteen jälkeen on tietysti erityisen kiva palkita itseään neulomalla ruhtinaallisesti :-D) . Lievitän neulomisella myös ahdistusta ja turvaudun neulomiseen, jos minulla on hermostunut olo, enkä tiedä mitä asialle tekisin. Äärimmäisessä hädässä neulominenkaan ei toimi, vaan käy kuten Rileyn tutkimuksessa eräälle vastaajalle:

“I think the only
time when I really don’t feel like
knitting is when I am very sad.”
Riley et al, Knitting and Well-being, Textile, Volume 12, Issue 1, pp. 34–57

Neulon ehkä eniten villasukkia ja niille on myös eniten kysyntää. Neulon itselleni ja lapsilleni, joskus harvoin myös ystävilleni. Teen mielelläni myös pipoja, lapasia ja huiveja. Usein työt ovat pieniä ja olenkin pohtinut miksi se on nykyään niin, sillä lukioaikoina neuloin villapaitoja ja –takkeja. Suosikkimateriaalini on villa, mutta viime aikoina olen neulonut jonkin verran myös alpakkalangasta. Neulon useimmiten puikkokoolla 3. Neuleen ja neulomisen tuntu on minusta paras juuri tämän vahvuisesta langasta tehdessä ja tämän paksuiset sukat mahtuvat minusta parhaiten saappaisiin.

Teen useimmiten sukat ja lapaset oman suunnitelmani mukaan. Kaksi viimeisintä yritystä neuloa villapaita valmiin ohjeen mukaan eivät ole onnistuneet kovin hyvin. Ehkä se johtuu siitä, etten yleensä halua/viitsi/raatsi hankkia juuri sitä oikeaa lankaa, vaan kokeilen soveltaa johonkin itselle mieluisaan tai jo olemassa olevaan lankahankintaan. Viimeisen vuoden aikana internetin maailma on avautunut minulle aivan uudella tavalla, ja nyt minulla onkin paljon malleja, jotka aion joskus neuloa. On ollut äärimmäisen inspiroivaa löytää oman “heimonsa” luo eri ryhmien ja sivustojen kautta.

Joskus jotkin neuleet jäävät kesken ja yritän jatkaa niiden tekemistä useankin vuoden ajan. Kokemus on kylläkin osoittanut, että tällainen on turhaa touhua, sillä usein takkuisen projektin lopputuoksena valmistunut neule jää käyttämättä. Joskus ongelmana on väärä väri, tai materiaali, joka ei tunnukaan mukavalta iholla. Parempi käyttöaste on niillä neuleilla, jotka onnistuvat kerralla, ja joita tehdään puikot savuten.

Minulla on aina monta neuletta tekeillä yhtä aikaa.  Pitää olla TV-neule (helppoa ja vähemmän keskittymistä vaativaa) ja lisäksi on muita neuleita, jotka ovat jossain muussa tai haastavammassa vaiheessa. Joskus joku neule odottaa pelkkää päättelyä ikuisuuden. Malli- ja koetilkkuja olen tehnyt tosi harvoin, sillä yleensä aloitan suuren innostuksen vallassa, ja mallitilkku hidastaisi minua. Toki purkaminen ja uudelleen tekeminenkin on hidasta, mutta ainahan on mahdollista, että onnistuu ensimmäisellä yrittämälläkin... Yritän parantaa tapojani ja opetella mallitilkun hyödyntämistä. Tosin kaksi viimeisintä yritystä mallitilkun kera eivät ole olleet kovin rohkaisevia, sillä koko meni siltikin pieleen ja jouduin purkamaan. Luulen, että tarvitsen vain tarkkuutta, malttia ja harjoitusta mittaamiseen.  Muuten olen aika tarkka tekemisissäni, korjaan kaikki virheet ja puran tarvittaessa.

Itse tekemieni vaatteiden käyttäminen tuottaa minulle iloa, enkä niinkään piittaa siitä, ovatko ne muiden mielestä muotia. Pääasia on, että tykkään niistä itse.  Pidän väreistä ja muutama vuosi sitten neuloin kaikki Nalle-jämälankani kirjaviksi sukiksi ja kynsikkäiksi, jotka ovat mielestäni erittäin hyvin onnistuneita.


Olen aiemmin tehnyt neuleitani aivan itsekseni, ja olenkin nyt ihan vaikuttunut tästä kandityöhön liittyvästä yhdessä tekemisestä. On tosi antoisaa tehdä tätä projektia yhdessä Lallan kanssa ja pohtia erilaisia asioita neulomisesta ja muusta elämästä! 

tiistai 24. helmikuuta 2015

Neulojaminä

Täällä blogissakin vilahdelleen tutkimusprojektin myötä olen pohtinut neulojaidentiteettiäni. Suuressa kuvassa ei varmaankaan ole oleellista millaisia yksittäisen neulojan neulomismieltymykset ovat. Sen sijaan kehityskaaret kiinnostavat minua ja toivonkin hartaasti, että tämä pohdintani synnyttäisi ajatuksia ja keskustelua. Olisi ihanaa, jos tämä varsin pitkä neulojaolemuksen ruodinta kirvoittaisi kommentoimaan tai kirjoittelmaan omaan blogiin. Onneksi minulla on ainakin yksi keskustelukaveri tämän tutkimusprojektin myötä, mutta tässä tapauksessa enemmän kyllä olisi enemmän.

Arvelen olleeni yhdeksän, kun opin neulomaan. En oppinut sitä koulussa, vaan mummin tuella itsekseni. Olin lapsena sellainen luova puuhailija, joka käytti tekemisissään siihen parhaiten sopivaa tekniikkaa, ja neulomiseni alkutaipaleella tämä taito oli siis yksi muiden tekniikoiden joukossa. Olin otteissani hyvin kokeileva, enkä jaksanut paneutua valmiisiin ohjeisiin, vaan harrastin sumeilemattoman luovaa ongelmanratkaisua. Tästä esimerkkinä vaikkapa kaulaliina, jonka neulon pitkältä sivulta lähtien, sen tavallisemman lyhyeltä sivulta kasvavan mallin sijaan.
Piirsin tämän kuva "hyvä neulehaltija" -ajatuksen inspiroimana vuonna 2010.

Neulomisesta on tullut minulle rentoutumista. Se vaan jotenkin kummasti järjestää pääkoppaa. Olen neulonut paljon tv:n ääressä, mutta viimeisen puolen vuoden aikana tv on jäänyt toisinaan kiinni ja rauhoittunut vain neuleen ääreen. Siinä silmukkasilmukalta maailma jotenkin asettuu uomiinsa ja olo helpottuu. Voidaan kai sanoa, että neulomalla toteutan itseäni. Neulominen on minulle tärkeää ja se heijastelee sitä mitä muuta elämässäni on menossa. Kriisin aikaan olen esimerkiksi neulonut sukkia, kun tilanne kriisin jälkeen tasaantui, oli minulla 21 neulottua sukkaparia, mutta rahkeet eivät kriisin aikana riittäneet edes päättelyyn. Onnellisina aikoina puikoilla syntyykin jos jonkinmoisia koukeroita ja variaatioita. Silloin ei liiemmin valmisohjeet nappaa. Viimeiset 10 vuotta voin sanoa neuloneeni tauotta, enkä oikein osaa ajatella millaista olisi, jos en neuloisi.

Neulon pääasiassa vaatteita ja asusteita. Välitän neulomalla. Koitan löytää mahdollisimman sopivia, iloatuottavia ja hyviä neuleratkaisuja tärkeille ihmisilleni. Valitettavasti sanomani vaan ei aina ole mennyt perille ja viimeaikoina olen muutenkin pohtinut tavaran tuottamista tähän maailmaan. Voiko olla, ettei neulomalla toteutettu välittämisviesti mene perille senkään takia, että meillä on vaan likaa tavaraa? Olen tullut siihen tulokseen, että täytyy valita vielä tarkemmin mitä kenellekin tekee ja sitäkin, kenelle tekee. Tämä vuosi on minulle arvostamisen opettelua. Lähinnä kai se on sen pohtimista mikä on oikeasti välttämätöntä ja arvokasta, sillä mieluummin keskittyisin siihen, kuin yrittäisin venyä joka suuntaan ja olisin kiireen kiusaama. Tässä siis vähemmän on enemmän.

Ei totisesti ole yhdentekevää mistä ja millä neuloo. Minun suosikkipuikkoni ovat ebenpuuta ja sujuvimmin neulon 3-4 mm:n puikoilla. Kyllä, myönnän, että olen lankaelitisti. Suosikkikuitujani ovat alpakka, silkki ja bambu. Minusta ei ole omaa työtä arvostavaa neuloa mistä sattuu langasta, mutta ennen kaikkea, langan valintaa ohjaa neuleidea sekä käyttötarkoitus. En minä koiran villapaitaa ryhtyisi kasmirista neulomaan. Ja kaiken aikaa käyn debattia kotimaisuuden ja ulkomaisuuden välillä. Onko töpeksinyt kotimainen lankajätti huonompi valinta kuin suuri kansainvälinen jättilanganvalmistaja?

Minulla on pöytälaatikossa lastenkirja, jonka kuvitusta tämä on.
Kuvan nimi on Sadonkorjuu ja sieltäkin löytyy neuloja.

Olen aina ollut heikko keskittymään ohjeisiin ja käytännössä aina sovellan. Oppimista on kuitenkin tapahtunut ja nykyään neulon mallitilkkuja ja suunnittelen muutenkin tarkemmin. Valmista ei tule yhtä nopeasti, mutta en minä neulokkaan tuottaakseni lisää tavaraa tähän maailmaan. Minä neulon tekemisen vuoksi sekä täydellisetn ratkaisujen toivossa. Olen myös suruton purkaja. Korjaan virheeni, sillä ne vaivaavat minua. Minua vievät ideat, joihin sitten haetaan parhaita mahdollisia ratkaisuja niin tekemällä kuin pohtimalla. Mikään ei voita itsetehdyn neuleen käyttämistä ja yleensä olen niin ihastuksissa neuleitteni kanssa, että todellakin käytän niitä trendeistä välittämättä. Käsityö synnyttää vaatteelle tarinaa ja yhdeksi kestävän vaatteiden kuluttamisen kriteeriksi onkin nimetty se, että joka vaatteella pitäisi olla tarina. Eihän tuokaan nyt aukoton mittari pois päin tästä yltiömäisestä kuluttamisesta ole, mutta terveempi suunta kaiketikin.

Neulomisessa minut saa turhautumaan, jos ideani ei toimikaan, enkä löydä korjaavaa ratkaisua. Myös muutamia turhauttavia konflikteja olen kokenut epäonnistuneiden materiaalivalintojen kanssa. Kaikkien lankojen kanssa ei vaan synkkaa. Se liittyy yleensä tuntumaan. Neuletuntuma voi todellakin olla väärä ja silloin ei kyllä neulominen maistu. Tässäkin suhteessa paljon on opittu ja se on omalta osaltaan johtanut tuohon aiemmin mainitsemaani lankaelitismiin. Tämän neulojan kunniaksi täytyy kuitenkin todeta, että hitaasti, mutta varmasti tuon elitiin ulkopuolelle jääneetkin ovat löytäneet paikkansa ja vihjeistä on todellakin opittu. Niin, ja lankarajoitekin voi olla inspiraation lähde.

maanantai 16. helmikuuta 2015

Tutkimusprojeksti: Neuletakista elinikäinen kumppani

Elinikäinen kumppani (a life-time cardigan) on nimi neuleprojektille, joka liittyy kandidaatin tutkielmaani Helsingin yliopiston käsityötieteen laitoksella. Minä ja kanssaneulojani Lalla neulomme kumpikin uudelleen mieluisan mallisen neuletakin, luottovaatteen, joka käytettiin loppuun ja jossa osapuilleen ainoa ongelma oli huono laatu.

Kestävän kehityksen yhtenä elementtinä voidaan nähdä itse tekeminen. Kandityössäni tutkin itse
tekemistä kestävän kehityksen toteuttamistapana, toisena tutkimuskohteena on yhdessä tekemisen kokemus. 

Jännä nähdä mitä minä ja kanssaneulojani Lalla saamme irti tästä projektista, josta olemme molemmat ihan älyttömän innoissamme. Jos projektistakin voi sanoa “knitworthy”, tämä on juuri sitä.

perjantai 6. helmikuuta 2015

Luonnoslehtiö: Hurjaa huumaa


Simppeli kirjoneule on ollut jo kuukauden verran lempileikkini. Se on hämmentävää, sillä aina tähän huumaan asti, kirjoneule on herättänyt pääasiassa kiristelyä leukaperissä ja rehellisyyden nimissä en todellakaan osaa sanoa mikä muuttui. Miksi nyt yhden kirjoneuleen valmistuttua, täytyy puikoille saada pikapikaa seuraava. Ehkä se on yksinkertaisesti, yksinkertaisuus. Aiemmat kirjoneulekokemukseni ovat pääsosin esittäviin kuvioihin pyrkivistä malleista. Sellainen kokonaisuus, pitkiä lankajuoksuja vältellen tai langankiepputtelun kanssa on huomattavasti monimutkaisempi kokonaisuus ja minun pääkopassani se aiheuttaa ihanasti ja kaikessa rauhassa soljuvan virtaustilan katkeamista. Mene ja tiedä, ehkä kyse on tästä tai sitten ei. Huuma on kuitenkin ihanaa. Tämän hetken saldo on kaksi paria sukkia ja kaksi hiippapipoa. Hiippapipot tupsuineen päivineen ovat "hyshys"- projekti vielä viikon verran, mutta luvassa on muutakin visuaalista dataa kuin näitä pokkariräpsyjä. Pipot ovat ihan omaa designia ja niistä on tarkoitus kirjoitella ohjekin.

Vanhoista sukista ja uudesta takista



Elinikäinen neuletakki projekti edistyy. Laskelmat on tehty. Laskelmien pohjalta löysinkin La Maison Rililien Bluesand Cardigan- mallin sovellettavaksi. Varsin perinpohjaisesti tehty ohje on tehnyt minuun vaikutuksen. Takki neulotaan ylhäältä alas ja se olikin yksi kriteereistäni. Tällä tavalla en olekaan aikaisemmin takkia neulonut. Neuloin ekat 10 krs. kahteen kertaan, kun piti vhän selvitellä silmukkamerkkien plaseeraamista kaarrokkeessa. Ei käynyt minun ja suunnittelijan ajatukset ihan yksiin, ei. Tällä hetekllä huidellaan jo pitkällä kainaloiden alapuollella ja sen minä vaan sanon, että voi pojat, tästä tulossa kyllä melkoinen neuletakki. Lopulta päädyin kuitenkin tasaraitoihin ja jättämään violetin värin ulos. Tällä hetkellä sitä seilataan ihanassa neulevirtauksessa, kohti helman taskuja ja muita yksityiskohtia.

Vihreäkulta-sukat on oma mallini. Suunnittelin sukat syksyllä 2007. Ohje löytyy ilmaiseksi Ravelrystä. Nyt olen jotenkin uudelleen innostunut tuosta palmikkovariaatiosta ja kierretyt oikeat silmukat nyt vaan ovat kestosuosikkejani. Taidan päivittää tuon sukkaohjeen ja kääntää englanniksi. Hiukan kuttittelee pipon tai käsineiden suunnittelu samaa kuviota hyödyntäen.

Omituista silppua



Mikähän tähän neulojaan on iskenyt. Sen lisäksi että kirjoneule maistuu, niin kaikki keskeneräisyyden on pitänyt kaivaa esiin ja saattaa loppuun. Lähinnä naurattaa, kun huomaa kuinka lähellä loppua se into on usein hyytynyt. Kuitenkin nämä viimeisimmät kaivaukset opettavat selkeästi yhden asian ja se on se, ettei minun pitäisi tuohon silppuvirkkaukseen ryhtyä, vaikka olisi kuinka suloinen otus tarjolla. Kasasin tuon oikeanpuoleisen silpun. Maailmankaikkeuden söpöintä pupua tavoiteltiin. Jo kasaamisen alkuvaiheessa alkoi käydä selväksi, ettei sitä ole tulossa. En ole ollenkaan samaa mieltä ohjeen tekijänkään kanssa, mutta ongelma voi olla käyttäjälähtöinenkin. Lopputulos oli varsin postmoderni, kuin scifileffasta karannut geenihybridi. En todellakaan tiedä mitä sille teen tai koska pystyn laittamaan sen edes linssin taakse. Ärsyttää ja paljon!

Keskeneräisyydet alkavat loppua!? Kummallista. Pitää vähän tunnustella onko tämä muutos ylläpidettävä tila vai täytyykö kylvää uusi sato. 

Huuma pitää pintansa


Seuraavat sukat ovat jo puikoilla. Tuttuihin ja tylsiin, korin pohjalla pyörineisiin raitalankoihin on tullut kummasti eloa. Ja aina se vaan tuntuu yhtä jännittävältä, että mitä tapahtuu seuraavan värin kohdalla.

perjantai 30. tammikuuta 2015

Hyppyasu ja yhteensopivat sortsit


Minulla on itseasiassa kahden jumpsuitin verran hyviä kokemuksia niiden ompelusta. Ensimmäisen niistä ompelin joululahjaksi 2013 ja tämän jälkimmäisen sitten loppukesästä 2014. Haalari on tehty Ottobre Kids Fashionin 4/2012, mallin 17 mukaan. Kangas on Hamburger Lieben Simply Pears. Haalari on toteutettu koossa 104 cm ja kangasta jäi reilusti yli, kun hankin sitä lehden suosituksen mukaisesti. Raidallinen resori on viheliäs kuvattava, mutta en voinut jättää sitä ottamatta, kun se sopii niin mainiosti haalarin värimaailmaan.


Tarkan valmistelutyön lisäksi silittäminen on keskeinen osa ompelusta onnistumista. Tuli silitettyä paljon ja joka välissä. Yhden ajatusvirheen sain aikaiseksi, kun ajatus herpaantui ja leikkasin kaavan viivaa, en saumavaraviivaa pitkin. Onneksi kyse ei ollut kuin muutan sentin kommähdyksestä. Kaksoisneula on kiva kaveri joustavia kankaita ommellessa ja ainakin minun koneeni suostuu toimimaan mukisematta yhteen neulan kanssa. Vetoketjun ompelin kahteen kertaan eli tulihan sitä vähän purettuakin. Ensimmäistä kertaa kokeilin koristetikkauksia, joilla huolittelin resorin ja neuloksen väliset saumat. Se oli yllättävän kivutonta ja pakko myöntää, että kyllähän se vaikuttaa koko yleisilmeeseen.


Kuten jo aikaisemimn totesin. Kangasta jäi yli. Olen valmisvaatteesta muokatulla kaavalla tehnyt itselleni yösortsit ja pidän niistä kovasti, joten kun kangasta kerran riitti sellaiseen projektiin, niin pienen pojan äidille syntyi vielä yhteensopivat sortsit.



Nämä sorstsit taitavatkin olla ainoita housuja, joita olen ommellut ennen sen housujen peruskaavan tekemistä ja kuosittelua, että jyrkällä oppiskäyrällä mennään.


Ompelun illuusio

Olen kyllä ommellut koko ikäni ja käsityötieteen opitojen myötä olen oppinut siitä paljon lisää. Edelleen kuitenkin olen ompeluun liittyvän illuusion vaikutuspiirissä. Epäilen, että kyse on koneen mukanaolosta.


Mielikuvissani ompelu on nopeaa surauttelua ja valmista tulee tuossa tuokiossa. Arvioin siihen kuluvan ajan aina alakantiin. Tai no, onhan ompelu itsessään varsin joutuisaa puuhaa, mutta kaikki se hässäkkä ennen ompelua on hidasta ja laittaa minut koetukselle, sillä en ole sielunrakenteeltani ensinkään pikkutarkka, enkä kovin järjestelmällinenkään. Urheasti olen niellyt sen katkeran kalkin, ettei taitoni ole vielä sillä tasolla, että voisin vain leikata leiskauttaa ja surruutella menemään. Tai voisinhan minä tehdä niinkin, mutta se ei kyllä vastaisi odotuksiani, joten olen päätynyt nöyrästi taidon harjaannuttamisen tielle.

Erilaisia kasseja ja pusseja syntyy jo melko vähällä hampaiden kiristelyllä.
Se on kuitenkin tuottanut tulosta. Alan olla jo pääosin tyytyväinen jälkeeni ja saan aikaiseksi sitä mitä olen suunnitellut. Hetkittäin jopa nautin ompeluprosessista muustakin kuin ideoinnista. Olen kyllä huomannut, etten osaa vielä erityisen hyvin ennustaa kuinka erilaiset materiaalit käyttäytyvät, joten huolellinen valmistautuminen on sitäkin tärkeämpää. Ja kyllähän se palkitsee, kun tuote alkaa muotoutumaan suunnitelulla tavalla. Ennen sitä saa kyllä olla kärsivällinen, paljon kärsivällisempi kuin minä luonteeltani olen.


Kaavoituksesta olen kuitenkin pitänyt alusta asti. Koen sen jotenkin loogisena ja se on vaan niin valtavan siistin makeeta, kun vaate on juuri minun muotoiseni ja istuu kauniisti. Tällä hetkellä prosessissa on housun peruskaavat. Olin valmistautunut kärsivällisyyttä vaativaan prosessiin ja hampaiden kiristelyyn. Niin ei kuitenkaan käynyt! Sain piirrettyä itselleni housunkaavan ilman suurempia murheita ja olen jo onnellisesti kuosittelun puolella. Saahan nähdä mitä siitä sitten tulee, sillä tarkoitus on tehdä katukuvaan sopivat villahousut. Suunnitelmieni mukaan ne valmistuvat sopivasti toukokuun kevätsäihin.

perjantai 23. tammikuuta 2015

Sirottelua laskevan auringon valossa

Ravelryssä: Phd Sprinkle
Olen innostuja. Viime syksynä todella innostuin Veera Välimäen lyhennettyjen kerroksien iloittelusta. Kyse on siis Simple Sprinkle mallista. Nyt on kuulkaa siroteltu niin silkistä, alpakasta, villasta, puuvillasta kuin viskoosistakin. Viiden huivin jälkeen tuli sellainen olo, että voisihan sitä välillä tehdä jotakin muuta. Luulen villityksen nyt siirtyneen paksusta, monivärisestä langasta neulottuihin sukkiin. Tuntemattomat ovat kuitenkin innostukseni tiet. Silti minulla on kutina, että lyhennetyillä kerroksilla tehdyt kolmiot palaavat vielä. Niistä voisi varioida jotakin vapaammin. Huivi siitä tulisi kuitenkin. Mutta saapa nähdä.


Olen myös kova soveltamaan ja onkin hämmästyttävää miten vähällä soveltamisella näitä huiveja tuli tehtyä. Paksummasta langasta tehdystä huivista jätin vissiinkin kaksi osiota pois ja vain yhdessä huivissa kokeilin Veeran ehdottamaa apulangalle luontia sauman piilottamiseksi. Minusta saumasta tuli hyvin siisti kolmen puikon päättelylläkin, joten sillä mentiin tuota yhtä huivia lukuunottamatta.

Ravelryssä: The Chap Cowl
Kaikki tämän postauksen huivit menivät lahjaksi, ja mikä ilahduttavinta, saaneet varsin ilahtuneen vastaanoton. Phd Sprinklen tein vasta väitelleelle tohtorille, koska jotenkin halusin huomata tuollaisen suuren urakan loppuun saattamista. Tämä on myös se huivi, jonka kanssa koin huopaisia kauhunhetkiä. Onneksi kaikki kuitenkin päätyi parhain päin ja huivi on kuulemma käytössä.


Yllä oleva Chap Cowl on ollut tämän talven ykköshuivi ja voi tuota raidoittuvan langan ihanuutta. Ostin sen Lontoosta syksyllä. Se on Debbie Blissiin 100%:n silkkilanka. Se on yksinkertaisesti taivaallisen ihanaa.


Just Sitting and Sprinkling on tuorein näistä huiveista ja muistuttaa kovasti omaani, joka aloitti koko tämän sirottelun. Siinä olen käyttänyt Langin Sol Degradea, joka on viehättävä, puuvillainen ontelolanka. Sen värimaailma oli niin tihkuvan herkullinen, etten vaan voinut jättää sitä New Yorkiin viime keväänä.

Ravelryssä: Just Sitting and Sprinkling
Minulle käy monesti niin, että ystävieni hyvistä uutisista on pakko päästä iloitsemaan silmukka silmukalta. Just Sitting and Sprinkling on juuri sellainen huivi. Ystäväni elämässä tapahtui jotakin odottamattoman onnellista. Sellaista, jota kyllä toivoi, mutta ei uskonut tapahtuvaksi. Niinpä nämä silmukat tanssivat puikoilla vain muutaman päivän ja huivi käärittiin pakettiin ja laitettiin postiin ja se huivin saapumisilta olikin sitten hyvän jakamista somessa, ihan huolella.


Minä päätin, että nämä huivit kuvataan niissä olosuhteissa mitkä vapaa-aikanani olivat tarjolla. Minulla on tarve pyrkiä pois silottelusta ja kiiltokuvamaisuudesta. Se ei missään tapauksessa tarkoita sitä, etteivätkö tekemäni tuotteet ansaitsisi kunnon valokuvia, mutta se tarkoittaa sitä, etten halua viikko tolkulla odottaa, että kaikki on siloitellusti kohdaallaan ja voin ottaa valokuvia, jotka vastaavat yleisiä odotuksia. Minä toivoisin, että elämä näkyisi blogeissa enemmän sellaisena, kun se on ja sillonhan sinne saattaa sujahtaa vähän persoonaa sekä särmää.




tiistai 13. tammikuuta 2015

Luonnoslehtiö: Mallitilkkuja ja paksua sukkaa

Villatakkivisioita


Neulevisiointi se vaan jatkuu täällä. Elinikäinen villatakkini sai jo mallitilkkunsa ja raitojen paksuuksiakin olen visioinut mittanauhan kanssa ja päätin ottaa violetin langan mukaan yhtenä ohuena raitana. Tarkempia laskelmia en ole vielä ryhtynyt tekemään, mutta asiaa koskeva tutkimusprosessi käynnistyi viime torstaina. Seuraavaksi edessä on paljon neulematikkaa.

Parasta tässä kuitenkin on se yhdessä tekeminen sekä sen jakaminen. Tapasimme viime torstaina Sirkun kanssa tämän projektin puitteissa ja kyllä se aina vaan on kiva yhdessä tehdä ja puhua siitä mitä tehdään sekä kaikesta muustakin. Toistaiseksi tässä prosessissa on pohdittu täydellisen villatakin olemusta ja neulomista sekä omaa neulojuutta (!?). Omien touhuamisen sanoittaminen ja käsitteellistäminen oli varsin mielenkiintoista. Sirkku tutkii tätä prosessia ihan tieteellisesti, mutta minulle ja täällä blogissa se näyttäytyy lähinnä yhteisenä, innostavan projektina.

Pää tähtisumussa


Tein mallitilkun myös pipoa varten, jota suunnittelen itselleni. Tämän Tähtisumupipon juuret ovat luopumisessa. Olen ollut 3,5 vuotta osana ryhmää, joka on ollut yksi minun elämäni merkittävimmistä. Meidän prosessimme päättyi vuoden vaihteessa ja minusta tuo ryhmä ansaitsee pipomallin. Tässä pipomallissa on tähti ja se toteutetaan mitä pehmoisimmasta, harmaasta ja säihkyvästä langasta, jonka hamstrasin viime keväänä New Yorkista. Ja onhan sekin aika kiva ajatus, että joku muukin jossakin näin syntynyttä pipomallia neuloisi.

Baby Cousteau tulee

Olen päättänyt suunnitella Jacques Cousteau- pipomallistani myös vauvaversion. Sitä varten olen rekrytoinut muutamia vauvamalleja ja tehnyt laskelmia, sillä ympäryksen lisäksi myös käyttämäni viiden silmukan jouste on turhan suuri mallikerta pikkuiseen pipoon. Olen tässä nyt haarukoinut sopivia kokoja. Onneksi tuo pipon neulos on joustavaa ja antaa siten vähän armoa vauhdilla kasvavien pikkupäiden verhoamiseen. Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, niin maaliskuussa kuvataan Baby Cousteau- pipoja vähän suuremalla porukalla. Olen ollut kovin iloinen vastaanotosta, jonka lähipiirini vauvayhteisö tarjosi tälle idealle. Luvassa on siis pikkupipojen neulontaa vähän runsaamminkin.

Voittoisa taistelu


Kaikki isöäidinneliömekon 50 palaa on nyt liitetty yhteen ja hihatkin asettuivat paikalleen nätisti. Sain mekon jo päälleni ja yllätyksekseni se osoittautui varsin toimivaksi kotelomekoksi. Pohdinnan alla on vielä helman ja pääntien viimeistely. Olen taipumassa simpukkareunaan (scalloped edge), mutta asia vaatii vähän mutustelua ja vielä on pääteltävää jäljellä, vaikka ruudut onkin toteutettu vain kahdella eri langalla...

Säärtä riittää, kun näitä säärystimiä neuloo

Luennot ovat taas alkaneet ja vaikka kässänlaitoksella paljon tehdäänkin, niin näin alkuun on päässyt ihan kuunteluoppilaaksi ja saanut joudutettua niitä keskeneräisyyksiä, joita neulotaan ohuesta (liian ohuesta, jos minulta kysytään) langasta, ohuilla puikoilla.



Oma sääri muuten tuntuu todella pitkältä kun tikuttaa ylipolven ulottuvia balettisäärystimiä kakkosen puikoilla. Langan raidoitus on kyllä ihan kiva, mutta tämän langan tuntumasta en tykkää sitten yhtään, joten sekin voi olla syynä näihin pitkäsäärisiin tuntemuksiin.

Sukat


Paksusta langasta sukkien neulominen on ollut ihanaa ja sukat ovatkin loppusuoralla. Raitojen häiriköiminen yksivärisillä langoilla tuntuu edelleen hyvältä idealta ja puikoilta putoaa varsin hauska pari sukkia ja ihanaa neuloa vaihteeksi jotakin, joka edistyy vauhdilla ja on paljon paksumpaa.

Simple Sprinkle- huivien valokuvausta


En tykkää yhtään siitä ettei valo tahdo riittää kelvollisten valokuvien aikaansaamiseksi. Todella inhoan tätä pimeää aikaa ja kelmeää valoa, joka valokuvissa väijyy. Mielummin kuitenkin yritän ja pyrin kohti parasta mahdollista ratkaisua kuin jätän tekemättä ja vetäydyn poterooni voivottelemaan näitä pohjoisia valo-olosuhteita. Siksikin päädyin tähän luonnosmaiseen keskeneräisyyksien postaamiseen. Jos se sattuu sinun silmääsi, niin tämä myönnytys koskee vain näitä luonnoslehtiöpostauksia. Kyllä täällä edelleen suhtaudutaan kaikella vakavuudella valokuvien laatuun :)

Viikonloppuna olin valokuvaamassa Simple Sprinklejä. Oli hiukan erilaisen biitsitunnelmat, kun meri oli jäässä, aurinko paistoi matalalta ja tyypit näytti lähinnä michelin- miehiltä ulkoiluvarusteissaan. 



Marie Claire des Idees

Ranskalainen käsityölehti tarjoaa virkistävän lisänsä minun ulottuvillani olemaan käsityölehtiskeneen. Ranskalaiseen tyyliin ruoka ja kauneusosioilta ei vältytä tässäkään lehdessä, mutta ennen kaikkea pidän tämän lehden estottomuudesta heittäytyä mukaan siihen mihin on ryhdytty, ideat ja teemat viedään tinkimättömästi loppuun ja siitä vielä ylikin. Lehti on selvästi suunnattu kokeneille käsityöntekijöille ja luotetaan siihen, ettei lukijalla todellakaan ole peukalo keskellä kämmentä. Se ilmestyy kuusi kertaa vuodessa ja toimitus Suomen kotipostiluukkun on toiminut hyvin. Tämä kertaisen lehden suuria teemoja ovat korkki sekä marmorointitekniikka. Ja kun leikkiin ryhdytään, niin on vaikea heidän ideoidensa jälkeen koittaa keksiä mihin sitä vielä olisi voinut kokeilla. Minun suosikkini olivat kuitenkin väriä räiskyvä kiinalaisteema paperivarjoineen.


sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Suunnitteluohjelmat ja pipomallin suunnittelu



Työn alla on ollut jo pitkään ohje suunnittelemaani Pohjan-Akka eli Louhi-pipoon. Ensimmäisen version piposta tein syksyllä 2010 ja suunnittelin sen erityisesti pikkusiskoani ajatellen. Olen malliin hyvin tyytyväinen ja viime syksynä neuloin pipon uudelleen toisesta langasta ja toisen värisenä. Jälleen tuli hyvä pipo.


Kaikki tarpeellinen info on tallessa ja ohjekin on kirjoitettu. Toinen versio vaatisi vielä valokuvaussession, mutta sekään ei ole ongelma. Pullonkaulana on nimittäin tuon palmikkomallin saattaminen ohjekuvioksi. Yhden version olen tehnyt taulukkolaskentaohjelmalla. Siitä tuli kömpelö. Kaksi neulemerkkifonttia olen ruotinut läpi ja yrittänyt kuvion tekemistä kolmella eri tablettisovelluksella (Knit designer, Knitting Chart Maker, StitchSchetch). Kaikkialla sama pulma; palmikko, jossa puolet silmukoista neulotaan nurin. Sille ei ole tarjolla kuviota. Knitting iCharts- sovelluksen valmistajat lupaavat tehdä puuttuvan kuvion. Lähetin heille sähköpostia tänään. Jään odottamaan mitä seuraavaksi tapahtuu. Olisi kyllä ihan mahtavaa, jos he generoisivat minulta puuttuvan kuvion, sillä muuten tämä ohjelma vaikuttaa varsin mainioilta työvälineeltä, jolla saisi ohjeen tekemisenkin sujumaan.