sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Peittokesän Kastepeitto

Kyltymättömän kesäihmisen on nyt pakko myöntää kesän olevan ohi. Tämä kesä oli toisistaan irrallaan olevien sattumusten vuoksi todellinen peittokesä. Muutenkin tämä kesä on ollut varsin erikoinen kesä. Käsitöiden tekotahti vain kiihtyi kesän lämmetessä ja jostakin käsittämättömästä kolosta pulpahti ihmeellinen tarve saada keskeneräiset käsityöt valmiiksi. En myöskään ole ollut erityisemmin pipertäjä. Olen nauttinut enemmänkin suurista linjoista ja niinpä kirjonta kaikkinensa on jäänyt vähemmälle. Osana käsityötieteen opintoja minulla oli viime keväänä kirjonnan kurssi, eikä sielläkään innostus noussut siivilleen. Kuitenkin erään opiskelukaverini kurssin lopputyö saattoi idean hautumaan... Olisin kuvitellut, että mikäli kirjonta minut joskus vie mukanaan, se olisi jotakin riemunkirjavaa, mutta ei se nyt ollut sitäkään. Se oli valkoista valkoiselle, mutta suurin inspiraation lähteeni oli tietenkin veljeni pikkuinen tytär, tätinsä silmäterä itse.

Kastepeittoni soveltaa siis vanukirjontaa. Tällaista vauvanpeittoa en ole aikaisemmin nähnyt, mutta ei tätä tässä nyt varmaankin ihan ensimmäistä kertaa keksitty, vaikka minulle idea olinkin uusi ja täysin itse generoitu. Se vaati siis paljon suunnittelua sekä mittailua ja täytyy todeta ettei suunnittelua ja silittämistä varmastikaan voi olla liikaa tämän tyyppisessä projektissa. Eurokankaalla oli puuvillasatiini hukassa ja jouduin sen vuoksi tekemään kaksi reissua kangaskauppaan, mutta valitsemani puhtaan valkoinen puuvillasatiini sekä paksu polyamidivanulevy toimivat hyvin ja mahdollistavat peiton konepesun. Mitään erityisiä kirjontaneuloja- tai paininjalkoja en tarvinnut, mutta lämpimästi suosittelen taikatussia, jolla valokuvat olivat helppo jäljentää kankaalle ja tussi haihtui itsestään tai sitä saatoi avittaa kostuttamalla merkittyä kohtaa. Kirjontaan käytin erityisesti konekirjontaan tarkoitettua lankaa, jota sain kulumaan vajaan rullallisen.

Eikä se kirjonta koneen ääreen jäänyt. Tämä projekti sisälsi myös käsinkirjontaa. Pitihän tämä ainulaatuinen peitto nimikoida. Voin kertoa, että kyllä tuosta käsinkirjonnasta ja kirjontakehyksestä vaan tulee jotenkin todella Dowton Abbey mieleen ja Lady Marymäinen oli. Tämän kokemuksen innoittamana hankin käsinkirjontakirjankin kesälomareissulta. Saahan nähdä mihin se taipuu. Sen ympärillä olen jouluisia ajatuksia pyöritellyt.

Tiedättekö sen tunteen, kun saa aikaiseksi jotakin, joka ylittää kaikki odotukset? Se on upea tunne. Se on yksi niistä syistä miksi nämä käsityöt ovat lempileikkini ja jaksan innostua niistä kerta toisensa jälkeen tai nielen pettymykseni sekä kiipeän uudelleen ratsuni selkään. Vielä jäkeenpäinkin näihin tuntemuksiin palaaminen liikuttaa. Tälle pienelle ihmiselle, jolla on hyvin erityinen paikka sydämessäni, tarvitsin jotakin erityistä ja onnistuin pisto pistolta punomaan kaikki nuo tunteet tuohon peittoon. Mikä parasta, jo valokuvaamisen aikaan, pian kastejuhlan jälkeen, pikkuinen Kullannuppu on pötkötelly peitollaan eli se on jokapäiväisessä käytössä.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti